2018

Vuoden vaihtuessa vuodesta 2016 vuoteen 2017 vietin uudenvuoden yksin. Halusin niin, koska musta tuntui, että tarvitsen sellaisen uudistumisen hetken, vaalia sitä ennemmin kuin juhlia skumppapullo kourassa menemään. Silloin tein vankan päätöksen, että keskityn enemmän tulevana vuotena omaan onnellisuuteeni. Varsinkin omien läheisteni suhteen mulla on ennen ollut tosi helppoa ajautua miellyttämisenhaluun ja yliempaattisuuteen. Olisin valmis tekemään niin kaikkeni, että mun läheisillä on hyvä olla, helposti toisinaan unohtaen tässä yhtälössä itseni. Useampi ihminen oli pysytellyt mun elämässä vain verukkeella no se nyt on pitkään ollut tossa, ennemmin kuin siitä syystä, että toisivat oikeasti lisäarvoa mun elämään.

Koen, että onnistuin siinä aika hyvin. 2017 vuoden aikana mun lähipiirissä saakka tapahtui isoja muutoksia, mutta joiden koen olleen erittäin tarpeellisia, ja pidemmällä tähtäimellä omaa hyvinvointiani ajatellen harkittuja ja viisaita valintoja. Samaten opin paljon paremmin käsittelemään pettymyksiä, vaikka niitä kyllä vuoden mittaan riittikin (ehkä juurikin sen takia).

Vuodenvaihteen taas tullessa, odotin että olisin halunnut samanlaisen uudistumiselle pyhitetyn hetken, mutta se ei ollutkaan tarpeen. Vuosi oli valanut luottoa siihen, että jos tarvitsee kääntää uusi sivu jonkin asian suhteen, kykenen siihen vaikka maaliskuun kolmas päivä, en tarvitse siihen vuoden vaihtumista. Niinhän sen mun mielestä pitäisikin olla.

Miten sitten vuosi 2018 on alkanut? Ryminällä. Pitkälti koko syksyn kalenterissa ei vilkkunut turhan paljon tyhjiä päiviä, ja kaikki huipentui joulukuuhun, kun koulun lisäksi hoidin Helsingissä duunini, ja aina muutaman päivän vapaan koittaessa riensin landelle auttamaan vanhempieni yrityksessä. Tein hommat täällä päässä mahdollisimman tehokkaasti alkukuussa, niin että pääsin tentit tehtyäni siirtymään vielä joulunalusviikoksi vanhemmilleni painamaan pitkää päivää, että saatiin urakat tehtyä. Kuvittelin jotenkin vahvasti niin, että joulun jälkeen alkaa helppous, mutta kummasti sieltä kalenterista on löytynyt menoa ja tekemistä kyllä senkin jälkeen. Toisaalta hyvä, sillä tiedän, että tiiviin kuukauden jälkeen mulla olisi ollut haasteita osata pysähtyä kunnolla.

Duunit ja treenit pyörii tänäkin vuonna arjessa hyvin, ensiviikolla siihen tulee taas kolmanneksi osaksi myös koulu, kun kevään mittaan pyrin suorittamaan mun viimeiset lähiopetukset. Sitten jäisi enää suuntautumisharjottelu ja oppari, ja sitten oonkin jo valmis tradenomi. Hullua, miten nopeasti opiskeluvuodet on menneet. Viimeviikolla pyhitin mun vapaapäivät pitkälti vain nukkumiseen, treeniin, kavereiden näkemiseen, ja taisin ihan jonkun uudenkin kohdata.

Jos joku uudistusajatus mulla tässäkin vuodenvaihteessa oli, niin se oli sellainen klassinen tilitys, että alkuvuodesta en hukkaa aikaani enkä energiaani miehiin, siitä touhusta pidän nyt vähän lomaa. Mitenkäs sitä sanotaankaan, when you least expect it... No näin klassisesti nimenomaan kävi. Lupauduin lähtemään kahville erään ihmisen kanssa vähän sillä asenteella, että mennään nyt läpällä kun kerran mulla on vapaapäivänä ihan aikaakin. Ne kahvittelut venyi sitten viiden tunnin ekoiksi deiteiksi, joiden ei olisi halunnut loppuvan ollenkaan, huipentuen valoshowhun Tuomiokirkolla, vaikkei LUX Helsinki vielä ollut edes varsinaisesti alkanut. Siellä me seistiin Senaatintorilla, me ja muutama muu paikalle eksynyt turisti kevyessä tihkusateessa. Kyllä sen taisi aistia molemmat jo viimeistään siinä hetkessä ilmasta, että tässä mutten on nyt jotain aika spesiaalia. Tiedossa oli myös, että tämä toinen lähtisi sunnuntaina Belgiaan viimeistelemään opiskelijavaihtonsa vielä kolmeksi viikoksi, mutta ei annettu sen haitata.

Nyt. Viikon ja yksi päivää myöhemmin ollaan siinä tilanteessa, että oottelen tässä aika tulisilla hiilillä, että parin tunnin päästä suuntaan lentokentälle ja lähden viettämään mun vapaaviikonloppua - yllätys yllätys - Belgiaan. Pähkähullua, ehkä. Hullua, aivan varmasti. Silti mun päätökseni maanantaina ostaa lentoliput tuntui toisaalta maailman varmimmalta ja parhaalta asialta. Eipä tässä, ihan perus kolmansien deittien juttuja että lennetään toiseen maahan sen toisen vuoksi, no biggie :D No ei vaan, en usko että olisin koskaan tehnyt tätä kenenkään muun vuoksi. Nyt tuntui siltä, etten voisi jättää tekemättä.

Menkööt syteen tai saveen. Ensimmäistä kertaa elämässäni oon siinä tilanteessa, että molemmilla kolahti ja lujaa, molemmat uskaltaa sanoa sen ääneen, ja osoittaa sen, että on valmis tekemään kaikkensa tämän eteen. Jos tuun kuukauden tai kahden päästä tänne itkuisena kirjoittelemaan, kuinka ei se taas onnistunutkaan, so be it. Ainakin tiesin että yritin, ja oon taas yhtä kokemusta rikkaampi. Ei sitä koskaan tiedä. Sen tiedän, etten oo ikinä odottanut ulkomaanreissua yhtä malttamattomana, kuin nyt. Mä oon niin valmis.