2018

Vuoden vaihtuessa vuodesta 2016 vuoteen 2017 vietin uudenvuoden yksin. Halusin niin, koska musta tuntui, että tarvitsen sellaisen uudistumisen hetken, vaalia sitä ennemmin kuin juhlia skumppapullo kourassa menemään. Silloin tein vankan päätöksen, että keskityn enemmän tulevana vuotena omaan onnellisuuteeni. Varsinkin omien läheisteni suhteen mulla on ennen ollut tosi helppoa ajautua miellyttämisenhaluun ja yliempaattisuuteen. Olisin valmis tekemään niin kaikkeni, että mun läheisillä on hyvä olla, helposti toisinaan unohtaen tässä yhtälössä itseni. Useampi ihminen oli pysytellyt mun elämässä vain verukkeella no se nyt on pitkään ollut tossa, ennemmin kuin siitä syystä, että toisivat oikeasti lisäarvoa mun elämään.

Koen, että onnistuin siinä aika hyvin. 2017 vuoden aikana mun lähipiirissä saakka tapahtui isoja muutoksia, mutta joiden koen olleen erittäin tarpeellisia, ja pidemmällä tähtäimellä omaa hyvinvointiani ajatellen harkittuja ja viisaita valintoja. Samaten opin paljon paremmin käsittelemään pettymyksiä, vaikka niitä kyllä vuoden mittaan riittikin (ehkä juurikin sen takia).

Vuodenvaihteen taas tullessa, odotin että olisin halunnut samanlaisen uudistumiselle pyhitetyn hetken, mutta se ei ollutkaan tarpeen. Vuosi oli valanut luottoa siihen, että jos tarvitsee kääntää uusi sivu jonkin asian suhteen, kykenen siihen vaikka maaliskuun kolmas päivä, en tarvitse siihen vuoden vaihtumista. Niinhän sen mun mielestä pitäisikin olla.

Miten sitten vuosi 2018 on alkanut? Ryminällä. Pitkälti koko syksyn kalenterissa ei vilkkunut turhan paljon tyhjiä päiviä, ja kaikki huipentui joulukuuhun, kun koulun lisäksi hoidin Helsingissä duunini, ja aina muutaman päivän vapaan koittaessa riensin landelle auttamaan vanhempieni yrityksessä. Tein hommat täällä päässä mahdollisimman tehokkaasti alkukuussa, niin että pääsin tentit tehtyäni siirtymään vielä joulunalusviikoksi vanhemmilleni painamaan pitkää päivää, että saatiin urakat tehtyä. Kuvittelin jotenkin vahvasti niin, että joulun jälkeen alkaa helppous, mutta kummasti sieltä kalenterista on löytynyt menoa ja tekemistä kyllä senkin jälkeen. Toisaalta hyvä, sillä tiedän, että tiiviin kuukauden jälkeen mulla olisi ollut haasteita osata pysähtyä kunnolla.

Duunit ja treenit pyörii tänäkin vuonna arjessa hyvin, ensiviikolla siihen tulee taas kolmanneksi osaksi myös koulu, kun kevään mittaan pyrin suorittamaan mun viimeiset lähiopetukset. Sitten jäisi enää suuntautumisharjottelu ja oppari, ja sitten oonkin jo valmis tradenomi. Hullua, miten nopeasti opiskeluvuodet on menneet. Viimeviikolla pyhitin mun vapaapäivät pitkälti vain nukkumiseen, treeniin, kavereiden näkemiseen, ja taisin ihan jonkun uudenkin kohdata.

Jos joku uudistusajatus mulla tässäkin vuodenvaihteessa oli, niin se oli sellainen klassinen tilitys, että alkuvuodesta en hukkaa aikaani enkä energiaani miehiin, siitä touhusta pidän nyt vähän lomaa. Mitenkäs sitä sanotaankaan, when you least expect it... No näin klassisesti nimenomaan kävi. Lupauduin lähtemään kahville erään ihmisen kanssa vähän sillä asenteella, että mennään nyt läpällä kun kerran mulla on vapaapäivänä ihan aikaakin. Ne kahvittelut venyi sitten viiden tunnin ekoiksi deiteiksi, joiden ei olisi halunnut loppuvan ollenkaan, huipentuen valoshowhun Tuomiokirkolla, vaikkei LUX Helsinki vielä ollut edes varsinaisesti alkanut. Siellä me seistiin Senaatintorilla, me ja muutama muu paikalle eksynyt turisti kevyessä tihkusateessa. Kyllä sen taisi aistia molemmat jo viimeistään siinä hetkessä ilmasta, että tässä mutten on nyt jotain aika spesiaalia. Tiedossa oli myös, että tämä toinen lähtisi sunnuntaina Belgiaan viimeistelemään opiskelijavaihtonsa vielä kolmeksi viikoksi, mutta ei annettu sen haitata.

Nyt. Viikon ja yksi päivää myöhemmin ollaan siinä tilanteessa, että oottelen tässä aika tulisilla hiilillä, että parin tunnin päästä suuntaan lentokentälle ja lähden viettämään mun vapaaviikonloppua - yllätys yllätys - Belgiaan. Pähkähullua, ehkä. Hullua, aivan varmasti. Silti mun päätökseni maanantaina ostaa lentoliput tuntui toisaalta maailman varmimmalta ja parhaalta asialta. Eipä tässä, ihan perus kolmansien deittien juttuja että lennetään toiseen maahan sen toisen vuoksi, no biggie :D No ei vaan, en usko että olisin koskaan tehnyt tätä kenenkään muun vuoksi. Nyt tuntui siltä, etten voisi jättää tekemättä.

Menkööt syteen tai saveen. Ensimmäistä kertaa elämässäni oon siinä tilanteessa, että molemmilla kolahti ja lujaa, molemmat uskaltaa sanoa sen ääneen, ja osoittaa sen, että on valmis tekemään kaikkensa tämän eteen. Jos tuun kuukauden tai kahden päästä tänne itkuisena kirjoittelemaan, kuinka ei se taas onnistunutkaan, so be it. Ainakin tiesin että yritin, ja oon taas yhtä kokemusta rikkaampi. Ei sitä koskaan tiedä. Sen tiedän, etten oo ikinä odottanut ulkomaanreissua yhtä malttamattomana, kuin nyt. Mä oon niin valmis.

clip your dead ends

Viimeksi käydessäni maalla vanhempieni luona uppouduttiin kotimatkalla syvälliseen keskusteluun äitini kanssa. Jokaisella perhellä on ne omat kolhunsa ja hankalat hetkensä, joista riittää puhuttavaa kerta toisensa jälkeen, mutta sitten keskustelu kääntyi ihan vaan mun omaan elämään ja asioihin. Oon ollut nuoresta saakka aika yksityinen henkilö, vaikkakin tunteellinen: voin ja ehkä haluankin näyttää miltä tuntuu, mutta en yleensä sitä että miksi. Aikuistuminen on näkynyt myös siinä, että sen oman suun aukaiseminen, varsinkin perheen kesken on helpottunut kummasti.

Yhtä aihetta puidessa äitini totesi minulle leppoisasti, että kuinka mä oon aina ollut niin kiltti ja hyväsydäminen kaikille, jo lapsuudesta saakka. Omassa mielessäni tuo lausahdus jäi pyörimään. En ala pyhistelemään tässä sillä, ettenkö joskus olisi osannut olla myös muuta kuin kiltti ja hyväsydäminen, valitettavasti todellakin. Kaikki teot ja päätökset eivät ole olleet harkittuja, eivät kilttejä. Tässäkin asiassa tosin olen huomannut sen, että jok'ikinen toiselle aiheutettu henkinen naarmu piinaa mua itseäni varmaan vähintään yhtä paljon kuin sitä, jolle se on aiheutettu. Varsinkin jos ihminen on mulle hyvin läheinen, empatiakykyni nousee välillä vähän liiankin helposti liian korkeille leveleille.

Tästä syystä oon myös tiedostanut sen, etten yksinkertaisesti pysty pitämään elämässäni sellaisia ihmisiä, jotka eivät niinkään osaa välittää toisten pienestä kolhimisesta: tällöin mä otan näiltä tyypeiltä mukisematta niin kolhun jos toisenkin. Luulin että se kuuluu asiaan, teinivuosina olin ylipäätään helposti aika kynnysmatto. Halusin, että kaikilla muilla olisi hyvä olla, ja kaikilla muilla olisi hyvä olo musta tyyppinä, ja käytin siihen ihan tajuttomasti energiaa. Toisaalta, onko toi nyt niinkään yllättävääkään siinä tilanteessa, jos ei itsekään arvosta itseään.

Parin viimevuoden aikana on nimenomaan pyritty kasvattamaan sitä omaa tahtoa, kykyä puolustautua ja pitää ne omat puolet. Se kasvamisprosessi on vaatinut omat hintansa, ja näkynyt elämässä esimerkiksi oman lähipiirin kanssa paljon tarkempana olemisena. Viimeisimpänä se on näkynyt siinä, että erkaannuin ihmisestä, joka oli mulle kymmenisen vuotta se paras ystävä, läheisimpiä ihmisiä maailmassa. Kaikelle on vaan syynsä. Lähinnä jäi asiasta harmittamaan, että erkaantuminen tapahtui vähän riitaisasti, mutta oli ylipäätään oleellista tapahtua. Haastavaa joskus myöntää, mutta me ei vaan enää oltu niitä viisitoistakesäsiä teinejä, joiden oli helppo tukea toisiaan mukisematta. Tai, ainakaan mun mukisematta. Toinen vahva syy asiaan on sellainen, mistä en ole valmis joustamaan jatkossakaan, ja jota odotan myös omien lähimpien ystävieni noudattavan: mä en koskaan ole valmis sulkemaan suutani ja taputtelemaan hyväksyvästi ystävääni olkapäähän, jos tämä päättää toimia tavalla, joka lyö häntä itseään henkisesti turpiin ja lujaa.

Tänä kesänä oon kuitenkin tuntenut olevani onnellisempi kuin ehkä koskaan. Asun mun Suomen lempikaupungissani, ja siitäkin lempikaupunginosassa, joka on mulle niin koti kuin mikään paikka on ikinä ollut. Teen duuniakin tässä kyseisessä kaupunginosassa, jossa viihdyn hyvin, ja tunnen saavani siitä niin paljon irti, nimenomaan henkisesti. Oon vahvasti sitä mieltä, että mulle oli monelta kantilta jonkinmoinen lottovoitto napata paikka juurikin Lifeltä. Mulla on vielä ystäviä, joihin luottaa ja tukeutua, ja joiden kanssa viettää ikimuistoisia hetkiä. Meidän perheestä on kasvanut tiivis yhteisö, ja tästä maailmasta ei ole mahdollista löytää kahta ihmistä joita arvostaisin ja kunnioittaisin puoliakaan yhtä paljon, kuin omaa isääni ja äitiäni. Mulla on harrastus, joka pitää mut terveenä, ja joka ylläpitää myös mun henkistä tasapainoa yhtenä vahvana tukipilarina. Ja onhan mulla maailman huipuin nössöporsas koirakin, sekä tulevana viikonloppuna pääsen vielä rapsuttelemaan uutena tulokkaana perhetutulle otettua mini-taraa.
Ja nyt viimenään, koen myöskin osaavani kunnioittaa ja arvostaa itseäni tarpeeksi, kyetäkseni vaatimaan myös toisilta ihmisiltä sen mukaista kohtelua. Mulle on kasvanut se oma tahto, vaikkei se ihan kaikkia asiaan tottumattomia aina miellytäkkään. Sorry, but definitely not really sorry.

 

ootko sä edes aito?

Bongasin omien kulmieni microbladingin Blue Lagoonin instafeedissä (@bluelagoonbeauty) ja se sai mut jostain syystä miettimään vahvasti nykypäivän aitouden ja feikkiyden käsityksiä. Mä itse tiedän, että on ihmisiä jotka on ainakin joskus tunteneet mut, ja nykyään kokee että oon muuttunut jotenkin ihmisenä epäaidompaan suuntaan viimevuosina. Voin myös rehellisesti sanoa ilman pienintäkään kiukun tai katkeruuden painoarvoa tässä, että koen ainakin joillain tämän johtuvan ihan omasta myös epävarmuudestaan, mutta ehkä myös vaan siitä että ollaan samoista lähtökohdista lähdetty muuttumaan aika eri suuntiin ihmisinä, Sitä tapahtuu hei.

Kyllä, mulla on värjätyt hiukset, ripsienpidennykset, juurikin tänä keväänä tehtynä se kulmien microblading ja yleensä vielä kynsistä löytyy geelimuotoista lisäpituutta, vaikka tällä hetkellä ei harvinaisesti niin ookkaan. Sen lisäksi no joo, kävin viimeksi tänään salilla ihan rehellisesti pumppamassa sitä pakaraa. Mikä feikki ihminen, huhhuh! Mua naurattaa.
En ylipäätään tykkää ihmisten lokeroinnista ulkoisten asioiden perusteella, vaikka voin käsi sydämellä toki myöntää toisinaan tekeväni sitä itse. Nykymaailmassa yksinkertaisesti nyt on vaan mahdollista muokata omaa ulkonäköään halutessaan aika paljon, jos siihen vaan haluaa rahaa ja aikaa käyttää. Kaikki ei halua, jotkut haluaa eri määrin, ja se on mulle täysin okei. Jokaisen ihan oma valinta, jos ne omasta lompakostaan kustantaa. Ja vaikka ei kustannakkaan, niin sopii mulle kunhan ei tuota kellekkään vaikeuksia.

Mä voin itse kertoa rehellisesti että musta on itsestäni tuntunut taas paljon enemmän multa kun värjäsin hiukset takaisin kuparisiksi. Pinkkiblondeilla leikkiminen oli oman aikansa hauskaa, ja vähän leikittelin jo blondiksi jäämisen ajatuksella, mutta onneksi värjäsin. Tää väri vaan tuntuu omalta.
Ja mitä tulee näihin ripsiin, kulmiin ja kynsiin, niin kaksi edellä mainittua toki ulkonäkötekijöiden lisäksi myös helpottaa arkea kummasti. Ei ole ongelma huidella kaupungilla ilman meikkiä - ei tosin ollut ilman näitäkään. Viimekesänä halusin kokeilla ihan oman fiilikseni testaamiseksi kuukauden-pari olemista ilman ripsiä, halusin nähdä vaikuttaako se mun itsetuntoon. Höpöhöpö, sama hymy huulilta löytyy ilman pidennyksiäkin. Itkeminen oli kyllä jo ihan fyysisesti ilman niitä helpompaa kun ne kyyneleet ei tartu ripsiin yhtä paljon ja klimppaa niitä yhteen, ihan näin jonkunlaista analyysiä heittääkseni. Harkitsin vahvasti myös nyt että josko kesä mentäisiin ilman, mutta ehkä mä vaan vähän pidennän huoltoväliä ja pidän nää kumminkin. Tämä päätös myös vahvasti siitä syystä, että on aivan painajaismainen ajatus että kun syksyllä kuitenkin taas hinkuisin räpsyjä laittamaan, tarkottaisi uusien ripsien pistäminen sitä 2,5h paikallaan makaamista. Eeih. Mahdollismman meikitön mutta hei tosiaan silti niin epäaito kesä - täältä tullaan!

Epäaitous tulee mun mielestä lähes aina nimenomaan luonteesta, niistä sisäisistä jutuista ennemmin kuin ulkoisista. Ihminen voi olla ihan pirun epäaito, vaikkei sillä olisi hipaisuakaan meikkiä naamassa, ja vaikka vaatteet olisi tehty mistä kierrätysmatskuista. Jos sä lähdet hyökkäämään, että oot epäaito kun sussa on tota, noi ja tolleenkin noi, mutta et osaa sanallakaan sanoa esimerkiksi mistä asioista pidän, mitä teen vapaa-ajallani ja mistä oon kotosin, et todennäkösesti osaa kovin syväluotaavaa analyysia ollenkaan antaa musta ihmisenä. Meidän omat epävarmuudet, kateellisuus, negatiivisuus, liika yrittäminen ja suuri miellyttämisenhalu on usein niitä asioita, jotka puskee epäaitoutta pintaan. Sanotaan että olkaa sellaisia kun ootte, mutta ei hei kuitenkaan noin kun et oo niinku minä oon. Se musta on nykymaailmassa nimenomaan hassuinta.

Tää luonnollisuudesta ja aitoudesta vänkäys menee mun mielestä vähän kategoriaan get a life peeps. En näe kovin järkeviä syitä siihen, miksi pitää kuluttaa sitä omaa energiaa ja aikaansa kyseisen asian vatvomiseen ja pohtimiseen. Sen lisäksi, että nautin punata huulia mä myös nautin ihan suunnattomasti niistä hetkistä, kun landella pyörin isän ylisuurissa kumppareissa hiukset takussa pihalla, kasvimaalla ja metsässä. Näitä hetkiä tulee ehkä harvemmin jaettua minnekkään, mutta ei kyse ole siitä ettenkö voisi tai etteikö ne myöskin olisi olennainen osa mua. Ei jokaista elämän kivaa juttua tarvi eikä oikeen edes kannata tallettaa ja julkistaa somessa, ei se tee musta yhtään sen vähempää mua.

Mä edelleen pysyttäydyn siinä asenteessa, että jos mua ei kunnolla tunne, saa olla mitä mieltä vaan haluaa, mutta turha huudella muille, jos ei edes yritä ottaa selvää. Mulle on olennaista se, että mun lähipiiri arvostaa mua sellaisena ihmisenä kuin mä olen - ja jos ei arvosta, niin voidaan lähteä vahvasti miettimään, että kannattaako sellaisen tyypin sitten kuulua siihen lähipiiriin. Voidaanko taas keskustella hetki asiasta ihmisten välinen arvostus? Okei, ei ehkä taas sitä saarnaa tähän väliin, mutta you got the point.
Mut hei. Jos joku on sitä mieltä että epäaitous kukoistaa jo tällä levelillä, niin otan mielelläni teidänkin vaatimattomat kosmetiikkavarastoja omaan haltuuni. Kiitti!

skyscraper

viimeaikoina tekstejä on taas tallentunu enemmän luonnosmuotona ajatuksenvirtana kun julkiseen muotoon. Mulle kirjottaminen on aina ollut paras tapa käsitellä päänsisäsiä juttuja. paljolti siinä mielessä että sillon kun ne senhetkiset ajatukset, tunteet ja fiilikset kirjottaa estoitta ulos, ne tulee usein myönnettyä siinä kaikista rehellisimmissä muodossa itelleenkin. Ja silloin niitä on nimenomaan helpointa lähteä käsittelemään ja kehitämään asioita paremmiksi eteenpäin. Rehellisiä lauseita, joita ei tarvi halutessaan vaikka ikinä, koskaan näyttää yhtään kenellekkään.

Mä en oikeastaan tiedä edes mistä viimeisen viikon sisällä jyllännyt asioiden kohtaaminen, itelleen myöntäminen ja pohtiminen on kummunnut. Lähtikö se kaikki siitä, kun keskellä keskiviikon ja torstain välistä yötä kävelin kotiin ja avauduin koko kotimatkan puhelimen välityksellä eräälle ihmiselle, jolla ei ole edes ollut kovin olennainen tai merkittävä rooli mun elämässä, joten tämän ihmisen valikoituminen kohteeksi tälle purkautumiselle on mullekkin vähän mysteeri. Kai kyse oli nimenomaan eniten siitä, että mun mieleen nousi asioita, faktoja ja fiiliksiä mitkä piti saada vaan jollekkin ulos. Voi kyllä, aamulla vähän nolotti. Mutta ei, ei kaduta. Ne asiat oli hyvä saada sanottua ääneen, vaikken ehkä itekkään edes muista puolia.

Ehkä syytä löytyy myös siitä, että oon oppinut nukkumaan ihan ihmisten aikoihin ja inhimillisiä yöunia. Kroppa ja pää ei oo enää siinä 24/7 univelkaisessa survivor-moodissa yrittäen päästä eteenpäin, saaden kaikki olennaiset asiat hoidettua ja revittyä energiaa vähän ylimääräiseenkin. Nyt on ekaa kertaa hyvin pitkään aikaan ollut mahdollista ottaa myös tavallaan ylimääräisiä tai aikanaan syrjään sysättyjä asioita ja ajatuksia ylös ja esille.
Yksi wakeup call oli ehkä se, että löysin itseni toimimasta ja käyttäytymästä tavalla, joka ei todellakaan oo mulle ominaista. Ehkä yleinen ja normaali toimintatapa monelle, mutta mä löysin itseni fiilaamasta tosi vahvasti että hei, vaikka mä saisin tällä jotain haluttua vaikutusta aikaseksi, tää ei todellakaan oo mua. Mä en nyt oo rehellinen ja aito itellenikään, eikä se oo okei.

Aika ajatuksenvirtanahan tää menee, mutta niin. Perusasiat mun elämässä on hyvin. Tosiaan, uni kulkee, treeni kulkee, Mulla on elämässä perhe ja ystävät joita mä rakastan ja jotka rakastaa mua, joiden kanssa vietetyt hetket on niin helmiä. Mulla on harrastus josta saan niin paljon henkistäkin hyvinvointia irti, ja työ jota tykkään tehdä. Tunnemaailman myrskyt saa aina talttumaan. Voi viedä hetken ja vaatia nyt ihan muutaman merenrantakalliohengittelyhetken, mut sitte so be it.

naistenpäivä

En edes tajunnut tänään vietettävän naistenpäivää, ennenkuin aamulla sain asian tiimoilta pari toivotusta, ja somessa aiheelta ei toki ole oikein voinut edes välttyä. Myönnän kuitenkin itse kuuluvani vähän semmoseen "miksei jokainen päivä voisi olla tavallaan naistenpäivä" -koulukuntaan, enkä ehkä ihan täysin ymmärrä, miksi vuodessa pitää olla tietty päivä, jolloin tätä meidän kauniimpaa sukupuolta pitäisi juhlistaa ruusuin ja lahjoin. Jotenkin siitä tulee vain semmoinen ystävänpäivä vol 2 fiilis, joka ei liity omasta mielestäni naiseuden juhlistamiseen kovinkaan olennaisesti. Mutta hei, hemmottelusta ei toki kannata kieltäytyä eikä sitä parjata koskaan...

Maailmasta ei edes löydy tarpeeksi ruusuja, jotta ne riittäisivät osoittamaan puoliksikaan sitä kunnioitusta jota koen oman maailmani ykkösnaista kohtaan: omaa äitiäni. Näin aikuistumisen ja itsenäistymisen vuosina arvostus tuntuu vain päivä päivältä kasvavan. Oon ihan hurjan kiitollinen siitä kaikesta, mitä mulle on kotipuolessa opetettu ja annettu. Oma äitini on aina ollut ihan raudanluja superwoman: yhdessä isäni kanssa rakentaneet ja kehittäneet uuden yrityksen hyvin tiukista ajoista siihen hienosti pyörivään pisteeseen missä se on nyt ja kasvattaneet kolme tytärtä, joille on aina pyritty antamaan mahdollisimmat hyvät avaimet elämässä eteenpäin pääsemiseen. Äiti on välillä vetänyt viikkoja, jopa kuukausia särkylääkkeiden voimilla ja vuosi vuodelta aina järjestänyt, kestänyt ja hoitanut hullummaksi kasvavan joulusesongin. Se nainen tekisi mun puolesta mitä tahansa ja vielä enemmän, ja nykyään kotona vieraillessa ensihetkestä viimeiseen haliin saakka on kokoajan yllä lämmin ja super tervetullut fiilis. Oon kiitollinen siitä, että musta on kasvatettu tällainen nainen, kuin olen. 

Mä oon toisinaan ihan superisti itseäni, ajatuksiani ja elämääni ylianalysoiva tapaus, ihan näin naiseksikin. Tunneihmisenäkään en kuitenkaan osaa koskaan vain let loose ja elää sen mukaan, vaan välillä järki ja sen tuoma liiallinenkin realismi on ehkä asia, jota haluan jatkossa kehittää. Ei elämää voi elää pelkissä järjen turvaverkoissa, sivuuttaen kaiken mistä voisi tulla harmia. Jotta kehitytään eteenpäin, tarvitaan myös niitä haasteita, ja niiden läpikäymistä. Edelleen kyllä aion pitää kiinni siitä, että tyhmä ei saa olla, ja jos tilanne on playing with fire, pitää aina pitää ainakin silmät auki. 

Naisena, erityisesti nuorena sellaisena ei todellakaan ole helppoa nykymaailmassa. Paineita, oletuksia, odotuksia, kirjoittamattomia sääntöjä ja tiettyyn malliin purkittamista tulee suunnasta jos toisesta pilvin pimein. Tästä syystä arvostus sitä kohtaan, että osaa olla aidosti sitä mitä on ja nauttia siitä, on ainakin omalla kohdallani suuri. Ja vaikka jonkun toisen käsitys näistä asioista eroaa sun omista, niin tajutaan ja tiedostetaan että niin voi olla, eikä aleta sättimään turhaan toisia. Annetaan vaan toistemme olla omanlaisiaan naisia ihan rauhassa.

oikean mallinen nainen

Luen paljon myös muiden blogitekstien kommenttiosioita. Välillä siellä on kannustavaa settiä, hienoja omia kokemuksia ja ajatuksia, ja välillä niin negatiivista settiä ja asennetta, että ihan kauhistuttaa. Yksi kommentti eräässä tekstissä johon törmäsin muutamia päiviä takaperin meni jotakuinkin pääpointiltaan näin:

"Onneksi sä oot tommonen oikean naisen mallinen, etkä mikään rasvaton lihasmöykky"

Excuse me what? Jouduin siinäkin hetkessä ottamaa hetken happea, etten itse alkaisi näppäimet sauhuten puuttumaan asiaan, kun se tuskin olisi ketään hyödyntänyt ja kenenkään asennetta valaissut. Mutta mun mielestä ton mallisessa ajattelumallissa mennään vaan metsään, ja lujaa.

Ensinnäkin: kuka meistä on sanomaan yhtään mitään siihen, että minkä mallinen se "oikea nainen" on, kuin pelkästään jokainen omaan figuuriinsa. Ajatuskin siitä, että pitäisi sujahtaa johonkin tiettyyn malliin puistattaa, vaikka se varsinkin teini-iässä on monille hyvin tuttua, jopa pakkomielteistä, kuten omassa menneisyydessä. Henkilökohtaisesti koen, että yksi maailman isoimpia ja merkittävimpiä ahaa-elämyksiä oli tajuta se, että jokaisella meistä on omat geeniperimät, ollaan kasvettu jokainen omilla tavoillaan ja omassa tahdissa, omalla tyylillä ja omiin mieltymyksiin. Rakenne meillä voi fyysisesti olla hyvinkin paljon toisistaan poikkeava, muussakin kuin pelkästään pituudessa. Tästä syystä on aivan järjetön ajatus, että meidän pitäisi ulkoisesti olla millään lailla samankaltaisia, kun se nyt vaan ei ole edes kovin pitkälle mahdollista.

Mun omaa elämää on helpottanut suoraan sanoen ihan pirusti sen toteaminen, että käteen on jaettu nyt nämä kortit, mutta toki on itsestä kiinni miten ne pelaa. Jokaisella on heikkouksia samalla tavalla kuin jokaisella on myös vahvuuksia, eikä ketään hyödytä pätkääkään toisen ominaisuuksien perään vinkuminen tai kadehtiminen, niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Meidän omatkin kauneusihanteet aikalailla elää jatkuvasti. Viitisen vuotta sitten ihannoin luurangonlaihaa ja haurasta olemusta, joka nykyään aiheuttaa puistatusta, lähinnä muistuttaen sen ajan henkisestä tilasta jossa ei ollut mitään kehumista. Siitä se muuttui aina vahvempaan ja lihaksikkaampaan suuntaan, kunnes otti taas pienen suunnanvaihdoksen toiseen päin. Jos meillä itselläänkin kauneusihanteet voi muutaman vuoden sisällä muuttua hyvinkin rajusti, niin miten sitten muka voidaan linjata joku kaikille yhteinen käsitys siitä, minkä kuuluisi olla ihailtavaa?

Tässä(kin) asiassa yksinkertaisesti auttaa yleensä se asenne, että otetaan se nokka pois tuijottelemasta suurennuslasilla muiden kuvia, asioita ja juttuja analysoimasta, ja keskitytään omaan olemiseen. Onko mulla hyvä näin, jos ei, mitä voisin asialle tehdä? Tähän loppuun kaiken kiteyttämään voisin heittää toisen mieleen pyörimään jääneen lauseen, jonka luin muistaakseni samaisena päivänä, tosin eri blogitekstistä oli maininta siitä, että loppujenlopuksi kaikki on kiinni siitä, miltä itsestään tuntuu ja miten itseään kantaa. Amen to that.

dietweek nro - who cares?

Olipa kerran opiskelijaristeily marraskuun alkupuolella. Tosiaan, sen jälkeen iski nimenomaan fyysisesti normaalia raskaampi fiilis päin kasvoja, ja tuli semmonen tunne, että nyt kaipaa vähän kevyempään suuntaan. Siitähän se alkoi.

En tiedä johtuuko se siitä, että keventelypäätös tehtiin nimenomaan lähinnä fyysisen fiiliksen takia, vai siitä, että tapahtuma- ja tunnerikas 2016 muokkas mua ihmisenä aikalailla, taas yhden vuoden eteenpäin olemisesta syömisasioiden kanssa, vaiko todennäköisesti kaikista edellä mainituista, mutta oon pohtinut ja analysoinut niin fyysisiä kuin psyykkisiä kroppajuttuja nyt todella paljon. Oon esimerkiksi hyvin vahvasti kokenut sen faktan, että fitnesslajeissa kisaaminen tuskin tulee koskaan olemaan mun juttu. Sinällään iso asia, koska siitä lähtien, kun kun mun salitreenailu otti ensiaskeleitaan ja aloin kiinnostumaan ja seuraamaan näitä lajeja, oon ollut hyvin vahvasti sitä mieltä, että ainakin sitten joskus. Nyt musta tuntuu, että sitä ajankohtaa ei oo tulossa. En koe sille tarvetta, Tähän liittyviä ajatuksia saatan toiste avata enemmän, koska niitä on paljon. Jatkossakaan fitnesslajeja en missään nimessä tuomitse, päinvastoin, enköhän mä Fitnessclassicin sunnuntaissa oo taas tiukasti katsomossa tapittamassa.

Kyllä, edelleen ollaan miinuksilla. Kyllä, niin tullaan olemaan ajan x verran vielä jatkossakin. Viikkojen edetessä oon yksinkertaisesti muunmuassa kokenut vahvasti sen, että tällä hetkellä en missään nimessä olisi sellaiseen henkiseen ja fyysiseen paineeseen valmis, ja sen myöntäminen ei ole mulle mikään ongelma. Mulla on pää tällä hetkellä paremmassa kunnossa kuin ikinä, ja se henkinen terveys on aivan liian kallisarvoinen laitettavaksi pantiksi.
Sen takia musta oli nappipäätös, että nyt ei asetetakkaan mitään aikarajaa - kiristellään niin kauan kun kiristelyfiilis on. Tottakai tuloksen syntyminen tällä saralla vaatii vähän päätä ja päättäväisyyttä, mutta oon päättänyt että silleen hyvällä mielellä kumminkin. Jos tuntuu että otsalohkossa alkaa kiristää liian lujaa, siellä alkaa jyskyttää että nyt vaan kovempaa, paremmin, tiukemmin, niin sitten otetaan happea. Lähden syömään, ulos tai leffaan ystävien kanssa, tai lähden pariksi päiväksi porukoiden jääkaapille landelle. Sen jälkeen kiristelytalkoisiin on taas helpompaa palata niin henkisesti kuin fyysisesti omiin rutiineihin.

Huomaan vältteleväni tietoisesti sanaa dieetti. Ehkä se on mulle itsellenikin helpompaa niin? Kunhan tässä nyt yritetään, ja katotaan mitä tapahtuu. Ei aavistustakaan montako grammaa, kiloa tai senttiä on lähtenyt. Olo on keventynyt - se oli tarkoitus, ja niin hyvä. On sporttisempi, sulavampi olo, joka toimii mulle tällä hetkellä huimasti parempana mittarina, kuin mitkään konkreettiset luvut.
Hurjan toimivana oon myös tällä kertaa kokenut puhelinsovelluksen, jolla saa sumplittua sopivat energiamäärät jokaiselle päivälle, näkee helposti makrot ynnämuut. Ennen en tykännyt tästä tavasta, koska pakkomielteet alkoi helposti puskea, ja koin sen stressaavaksi. Nyt musta on helppoa, koska tiedän syöväni suunnilleen samat energiamäärät (kyllä, kammoan myös käyttää sanaa kalori, koska ilmaisuna kalorien laskennasta tulee liikaa negatiivisia mielleyhtymiä tähän) ja samoja makroja, mutta sisällöltään pystyn syömään vaikka joka päivä erilaisia ruokia. Ruokavalion monipuolisuuden kannalta ei voi olla huono juttu, vaikka tottakai aika paljon samankaltaisia aterioita tulee syötyä päivittäin. Tämä antaa kumminkin liikkumavaraa, joka on nyt tuntunut rennolta ja toimivalta tyyliltä.

Yksi pirun iso onnistumistekijä tälle kiristelyperiodille lähtiessä oli ehdottomasti se, että omissa nahoissaan viihtyi jo ennestään hyvin. Kyllä, nimenomaan se fyysinen oma fiilis oli raskasta, johon halusi muutosta, ei siksi että yhyy oon läski. Tästä syystä myös kärsivällisyys on huomattavasti parempaa luokkaa, koska miksi kiirehtiä jos oikeastaan on hyvä myös näin? Kumminkin, koska en koe tällä hetkellä elämänlaatuni laskeneen, ja tuntuu että draivia vielä riittää, niin miksi ei jatkaisi eteenpäin?

PS kattokaa viimesimmän kuvan värejä. Muuttakaa mun koko vaatekaappi jooko ilmaseksi noihin sävyihin, kiiitoooos.

saako ystävästä erota?

Mitään varsinaisia uudenvuodenlupauksia en tehnyt, mutta sen päätin, että tänä vuonna aion olla entistä tarkempi siitä, millaista kohtelua siedän ja mitä itse tarjoan läheisilleni. Nyt kun ollaan jo parinkympin toisella puolen eikä enää teini-iässä, ne samat tutut ystävyyssuhteet, tai vaikka vastikääki solmitut sellaiset ei välttämättä pysy eikä kannata pysyä mukana omaan tulevaisuuteen - ja se asia on vaan oman parhaansa kannalta kohdattava.

En oo koskaan ennen kuin nyt ymmärtänyt ilmaisua "kasvettiin erilleen". Täh, jos elelee varsinkin kovin tiiviissä yhteydenpidossa jonkun ihmisen, jonka kanssa on ennenkin synkannut todella hyvin, niin miten se asia muka siitä voisi muuttua? Joo ihmiset muuttuu, mutta ei kai niin radikaalisti eri suuntiin, ainakaan sellaisissa asioissa mitkä oikeasti merkkaisi. Okei, ehkä rakkausrintamalla.
Vuosi 2016 sai ja saa edelleen mut punnitsemaan hyvin tarkkaan muutamia mulle tärkeitä ystävyyssuhteita, niiden kannattavuutta jatkon kannalta. Jos joutuu liian monta kertaa tilanteeseen, jossa pohtii ettei ikimaailmassa itse tekisi vastaavalla lailla sille toiselle ihmiselle, on ihan syytäkin harkita tilannetta uudestaan. Kyse ei todennäköisesti ole siitä, että se toinen ihminen olisi ilkeä tai haluaisi sulle yhtään mitään pahaa. Me vaan nyt satutaan olemaan erilaisia ihmisiä, erilaisilla käytäntätavoilla ja arvojärjestyksillä. Viime vuodet  on opettaneet, että esimerkiksi empaattisuuden suhteen meissä on todella paljon eroja, ja se on ehkä semmonen asia joka saa puolin tai toisin harmia aikaan tullessaan esille.

Jokainen meistä myös käsittelee ihmissuhteita eri tavalla. Aina niiden läheisimpien ystävien kanssa vannotaan, että miehet ei todellakaan meidän väliin tuu, mutta asia ei oo niin yksinkertanen. Yleensä tossa tilanteessa kelataan, että tarkoitetaan lähinnä sitä, ettei kiistellä samoista miehistä ja annetaan toisten suhteiden olla rauhassa. Miettimättä usein jää se, millaisia railoja ystävyyteen voi luoda tässäkin asiassa yksilöiden väliset erot. Me kaikki käsitellään, kohdellaan, kohdataan ja ajatellaan ihmissuhteita eri tavalla. Mutta jos ne toimintatapoihin ja ajatusmalleihin liittyvät erot alkaakin olla selkeitä ja näkyviä, niin pystytäänkö enää säilyttämään sitä arvostusta toisen ihmissuhdeasioihin? Jos tietää ettei itse ikimaailmassa voisi olla toisen paikalla jossain tilanteessa, sietäisi ja missään nimessä haluaisi olla sellaisessa hommassa mukana, onko pakko silti kuunnella kuulumisia hymyillen vaan koska ollaan ystäviä? Mä oon todennut etten yksinkertaisesti siihen kykene.

Meidän hyvinvointi ja onnellisuus on yleensä monen asian summa, mutta usein ne läheisimmät ihmiset meidän ympärillä vaikuttaa toki siihen paljon, ne joiden kanssa on eniten tekemisissä. Tällöin musta on ihan äärimmäisen tärkeää pyrkiä huolehtimaan noista ihmissuhteista, mutta myös aika-ajoin miettimään ihan tosissaan niiden kannattavuutta. Jos joku ihminen, olkoon nyt missä mielessä ja millä tavalla vaan tärkeä ja kuinka kauan, tuo sulle enemmän stressiä, huolta ja ikävää fiilistä kuin iloa, hyvää mieltä ja tukea, pitää ihan oikeasti oman onnensa kannalta funtsia tarkkaan, että mikä pointti siinä yhteydenpidossa on. Jos ei kokonaan, niin ainakin voi harkita ottavansa vähän etäisyyttä.

Mä voin peräänkuuluttaa vaikka jokaisessa keskustelussa jokaisen ihmisen kanssa sitä henkilöiden välistä arvostusta, koska musta se nyt vaan on niin tärkeä ja vaikutusvaltainen asia. Jos et pysty arvostamaan ja kunnioittamaan toisen päätöksiä ja tapoja toimia, pystytkö arvostamaan koko ihmistä? Jos et, what's the point?

a mess

confused af, mut hei, semmosta se elämä joskus vaan on. punat huuliin ja eteenpäin!

joskus on ihan okei mennä vähän liian lujaa

Ei nyt keskitytä liikaa siihen faktaan, että viime kirjotteluista on taas ihan hetki aikaa. Long story short, laukun pohjalla ollut läppäri ja sen päällä ollut huolimattomasti suljettu sheikkeri vesineen eivät olleet hyvä kombo, edes sen parikymmentä metriä, mitä koulussa kyseistä katastrofia mukanani kannoin ennenkuin tajusin tilanteen. Nomutta, nyt on uusi ja entistä paremmin toimivakin läppäri kätösissä, joten jatketaan.

Otsikko kertoo aiheen. Kuluneena keväänä on tapahtunut paljon. On ollut niitä äärettömän hyviä hetkiä, kun oot ollut jonkun ihmisen vierellä, ja kaikki on vaan tuntunut niin täydellisen onnellisen ihanalta. On ollut niitä hetkiä, kun katson mun ystäviä ja mietin, että miten onnekas oonkaan että oon sattunut törmäämään noihin rakkaisiin hölmöihin. Viimeviikkoina saapunut kesä aurinkoisine päivineen ei tarvitse tässä listassa varmaan edes sen suurempia selityksiä. Viimeksi tänään meinasin purskahtaa itkuun jalkatreenin jälkeen, ihan pelkästään siitä faktasta, että olin niin innoissani miten hyvän treenin olin saanut tehtyä, ja se sai mut puolestaan tajuamaan taas kerran sen faktan, kuinka helvetisti rakastan tota puuhaa. Parasta.

On ollut vähän toisenlaisiakin hetkiä. On ollut semmoisia päiviä, kun ihmissuhdeasiat myllertää kylmänä ja kiukkuisena sotkuna rintalastan alla. Se fakta, että irti päästäminen on edelleen päivänselvästi tilanteeseen ainut järkevä ratkaisu, ei poista ajoittaista kaipuuta. Musta parhaiten on nimenomaan sanottu toi, että se ikävöinti pitää vaan ikävöidä pois. Faktahan on myös se, että kyllä se muuten jossain vaiheessa loppuukin.
On ollut päiviä, kun oot joutunut katsomaan silmiin sitä asiaa, etteivät kaikki näe asioita, eivätkä haluakkaan nähdä niitä samalla lailla kuin sinä, tai uhraamaan ajatustakaan sun tunteille ja fiilikselle. Mä itse koen henkilökohtaisesti, että silloin, kun joku ihminen on mulle rakas ja läheinen, ajattelen välillä liikaakin asioita sen toisen tyypin puolesta. Että onhan sillä nyt varmasti hyvä olla, eihän siihen vaan satu. Mulla on yleisesti ottaen henkinen itsepuolustus ehkä vähän liiankin kunnossa, mutta se ei niinkään päde, jos ihminen on jo onnistunut pääsemään mulle läheiseksi, Tää on ajanut mut useamman kerran siihen tilanteeseen, että mun on pitänyt lähteä tosissani puntaroimaan sitä, asetunko tässä osan ajasta nyt vain kynnysmatoksi toiselle ihmiselle. Arvostus, sen löytymisen ja osoittamisen painoarvo on noussut mulle tärkeyslistassa aikalailla. Liittyy niin niihin romanttisperäisiin ihmissuhteisiin, kuin ystäväperäisiinkin.

Ja joo, joskus on ehkä mennyt liian lujaa. Ei niin, että omia velvollisuuksia ei hoidettaisi, ja oltaisiin totaalisella tuuliajolla, ehei. Lähinnä ajan tässä takaa sitä, että lyhyen ajan sisään mahtuu vähän enemmän kuin pari momenttia, joita voisi lähinnä kuvailla vähän jo kuluneella heitolla "miten meni noin niinku omasta mielestä?" Joillekkin jutuille voi aivan rehellisesti nauraa, mutta täytyy myös pystyä miettimään, että mistä tää sähellys kumpuaa. Yritätkö sä vaan harhauttaa omaa päätäsi jostain tietystä sitä painavasta asiasta, ja jos yrität, sitä ei saa koskaan tehdä muiden tunteiden kustannuksella. Se on äärimmäisen tärkeää.
Mutta niin. Mun mielestä joskus on ihan okei mennä vähän liian lujaa. Silloin sä yleensä opit itestäsi, sulle tärkeistä asioista, ihmisistä ja omista tunteistasi kaikista eniten. Ja sen jälkeen on taas aivan ihanaa vähän rauhottua. Kunhan on vaan sen aika.

Ja joo, tekstin määrä johtuu myös ehkä pikkuisen siitä, että mulla on ekaa kertaa yli vuoteen toimiva näppäimistö omassa koneessa. Varoituksen sanana, että näitä kirjoitan mitä mieleen tulee-settejä voi tästä syystä siis seurata jatkossakin...

...

IG @sysannna