torstai 20. heinäkuuta 2017

clip your dead ends

Viimeksi käydessäni maalla vanhempieni luona uppouduttiin kotimatkalla syvälliseen keskusteluun äitini kanssa. Jokaisella perhellä on ne omat kolhunsa ja hankalat hetkensä, joista riittää puhuttavaa kerta toisensa jälkeen, mutta sitten keskustelu kääntyi ihan vaan mun omaan elämään ja asioihin. Oon ollut nuoresta saakka aika yksityinen henkilö, vaikkakin tunteellinen: voin ja ehkä haluankin näyttää miltä tuntuu, mutta en yleensä sitä että miksi. Aikuistuminen on näkynyt myös siinä, että sen oman suun aukaiseminen, varsinkin perheen kesken on helpottunut kummasti.
Yhtä aihetta puidessa äitini totesi minulle leppoisasti, että kuinka mä oon aina ollut niin kiltti ja hyväsydäminen kaikille, jo lapsuudesta saakka. Omassa mielessäni tuo lausahdus jäi pyörimään. En ala pyhistelemään tässä sillä, ettenkö joskus olisi osannut olla myös muuta kuin kiltti ja hyväsydäminen, valitettavasti todellakin. Kaikki teot ja päätökset eivät ole olleet harkittuja, eivät kilttejä. Tässäkin asiassa tosin olen huomannut sen, että jok'ikinen toiselle aiheutettu henkinen naarmu piinaa mua itseäni varmaan vähintään yhtä paljon kuin sitä, jolle se on aiheutettu. Varsinkin jos ihminen on mulle hyvin läheinen, empatiakykyni nousee välillä vähän liiankin helposti liian korkeille leveleille.

Tästä syystä oon myös tiedostanut sen, etten yksinkertaisesti pysty pitämään elämässäni sellaisia ihmisiä, jotka eivät niinkään osaa välittää toisten pienestä kolhimisesta: tällöin mä otan näiltä tyypeiltä mukisematta niin kolhun jos toisenkin. Luulin että se kuuluu asiaan, teinivuosina olin ylipäätään helposti aika kynnysmatto. Halusin, että kaikilla muilla olisi hyvä olla, ja kaikilla muilla olisi hyvä olo musta tyyppinä, ja käytin siihen ihan tajuttomasti energiaa. Toisaalta, onko toi nyt niinkään yllättävääkään siinä tilanteessa, jos ei itsekään arvosta itseään.

Parin viimevuoden aikana on nimenomaan pyritty kasvattamaan sitä omaa tahtoa, kykyä puolustautua ja pitää ne omat puolet. Se kasvamisprosessi on vaatinut omat hintansa, ja näkynyt elämässä esimerkiksi oman lähipiirin kanssa paljon tarkempana olemisena. Viimeisimpänä se on näkynyt siinä, että erkaannuin ihmisestä, joka oli mulle kymmenisen vuotta se paras ystävä, läheisimpiä ihmisiä maailmassa. Kaikelle on vaan syynsä. Lähinnä jäi asiasta harmittamaan, että erkaantuminen tapahtui vähän riitaisasti, mutta oli ylipäätään oleellista tapahtua. Haastavaa joskus myöntää, mutta me ei vaan enää oltu niitä viisitoistakesäsiä teinejä, joiden oli helppo tukea toisiaan mukisematta. Tai, ainakaan mun mukisematta. Toinen vahva syy asiaan on sellainen, mistä en ole valmis joustamaan jatkossakaan, ja jota odotan myös omien lähimpien ystävieni noudattavan: mä en koskaan ole valmis sulkemaan suutani ja taputtelemaan hyväksyvästi ystävääni olkapäähän, jos tämä päättää toimia tavalla, joka lyö häntä itseään henkisesti turpiin ja lujaa.

Tänä kesänä oon kuitenkin tuntenut olevani onnellisempi kuin ehkä koskaan. Asun mun Suomen lempikaupungissani, ja siitäkin lempikaupunginosassa, joka on mulle niin koti kuin mikään paikka on ikinä ollut. Teen duuniakin tässä kyseisessä kaupunginosassa, jossa viihdyn hyvin, ja tunnen saavani siitä niin paljon irti, nimenomaan henkisesti. Oon vahvasti sitä mieltä, että mulle oli monelta kantilta jonkinmoinen lottovoitto napata paikka juurikin Lifeltä. Mulla on vielä ystäviä, joihin luottaa ja tukeutua, ja joiden kanssa viettää ikimuistoisia hetkiä. Meidän perheestä on kasvanut tiivis yhteisö, ja tästä maailmasta ei ole mahdollista löytää kahta ihmistä joita arvostaisin ja kunnioittaisin puoliakaan yhtä paljon, kuin omaa isääni ja äitiäni. Mulla on harrastus, joka pitää mut terveenä, ja joka ylläpitää myös mun henkistä tasapainoa yhtenä vahvana tukipilarina. Ja onhan mulla maailman huipuin nössöporsas koirakin, sekä tulevana viikonloppuna pääsen vielä rapsuttelemaan uutena tulokkaana perhetutulle otettua mini-taraa.
Ja nyt viimenään, koen myöskin osaavani kunnioittaa ja arvostaa itseäni tarpeeksi, kyetäkseni vaatimaan myös toisilta ihmisiltä sen mukaista kohtelua. Mulle on kasvanut se oma tahto, vaikkei se ihan kaikkia asiaan tottumattomia aina miellytäkkään. Sorry, but definitely not really sorry.
 

maanantai 17. heinäkuuta 2017

väsy.

Kun on vaan nyt niin väsyttänyt.

Fiilis, joka on ollut aika vallitseva aika pitkään. Lapsuudesta varmaan ainakin varhaisteiniyteen saakka olin hyvinkin lahjakas nukkumaan, ja porukat heitti usein läppää siitä, miten mun sängyn alla voisi räjäyttää vaikka pommin, ja tämä neiti vaan jatkaisi sikeiden vetämistä. Noh, sitten tuli teinivuodet ja tietenkin teinivuosien ongelmat - varsinkin öiden ensimmäiset tunnit käytettiin paljon ennemmin omassa huoneessa hiljaa jumppailuun, ympäriinsä ravailuun, henkiseen hajoiluun, ynnämuuhun hyvin terveeseen touhuun. Ehkä koomisimpia muistikuvia ovat ne, kun olen yöllä hiljaa hipsinyt olohuoneeseen polkemaan kuntopyörää, kokoajan varuillani kuulostellen, että eihän nyt vaan kukaan herää. Perus 15-v Susannan iltapuuhia, jeps.
Tuolloinkin nukuin "sentään"muistaakseni ainakin sen 5-7h yössä, mutta toki myös muiden elintapojen vuoksi olin 24/7 pienessä väsyhorroksessa, jota pidin silloin aivan normaalitilana. Käsistä homma karkasi vasta sinä kesänä kun olin 18 vuotta, ja elämässä oli homma ja osa-alue yksi jos toinenkin vähän levällään. Pahimmillaan varmaan koko heinä-elokuun nukuin yössä sen 3-5 tuntia, olin töissä 6-9h päivässä, ja kuutena päivänä viikossa ravasin salilla. Eihän siellä mitään kehittävää saanut aikaan, mutta se oli ehkä niille henkisen hyvinvoinnin rippeille suht iso henkireikä. Tolta ajalta muistan niin elävästi sen, kun joinan öinä sain nukuttua "jopa" sen 7h, ja huomasin aamulla että kappas, en ookkan ihan kuolemanväsynyt, vaan pelkästään superväsynyt.

Noiden vuosien jälkeen oon pistänyt unen prioriteettilistalla vähän korkeammalle, ja ongelmalliset kaudet on aiheutuneet joko kofeiinista tai useista aikaisista kouluaamuista - yleensä molemmista. En tiedä onko Haaga-Helian tuntijärjestelmistä vastaavien mielestä joku hauska pikku jekku pistää opiskelijat vuoden viimeisen periodin (eli loka-joulukuussa olevan) aikana kiirehtimään tunneille jo aamukahdeksaksi. Yhdistettynä tähän vuoden pimein aikajakso, ei lopputuloksena todellakaan ole mikään hyväuninen ja energinen periodi. Varsinkin ekana opiskeluvuonna se ilmeni mulla todella vahvasti huonounisena kofeiinioravanpyöränä; NOCCO:illa revittiin silmät auki aamutunneille, latureilla potkittiin elimistö ja pää hereille treenille ja edellä mainitut kofeiinisetit sitten varmistivat sen, ettei uni tullut missään nimessä ainakaan ennen puoltayötä. Viimevuonna tietoisesti yritin välttää tätä, ja vähensinkin syksyn mittaan latureiden nauttimista, mutta kyllä jotkut viikot vaan meni vieläkin tohon kastiin.
Kofeiini. Oh that sweet devil. Näin yleisenä informaationa siis, että mähän oon vielä vähän kofeiiniyliherkkä, joten se ei todellakaan sovi mun elämässä yhteen edes kohtuullisten yöunien kanssa. On ollut useita kertoja, kun oon jopa jo aamupäivällä heittänyt laturin naamaan ja lähtenyt salille, ja sitten vielä 1-3 välillä yöllä pyörinyt sängyssä aivan valveilla. Viimelauantaina oli 9,5 työvuoro jonka alussa olin vähän unihorroksessa, joten päätin kumota pari kuppia kahvia, ja hyvä etten juossut ympyrää ja alkanut tekemään X-hyppyjä ympäri liikettä, kun kevyesti saattoi kofeiini potkia taas. Näiden perusteella tietysti vähän yksinkertaisempikin ihminen olisi saattanut pistää pillit pussiin kofeiinin kanssa jo ihan hyviä hetkiä sitten. Mutta kai tässä on myös vähän semmonen juttu kuin joissain miesasioissa, että välillä joidenkin hommien kanssa vaan lyö päätä seinään kerran toisensa jälkeen ennenkuin tajuaa. Heh.

Mutta siirrytäämpä nykyhetkeen! Innostus tekstin kirjoittamiseen tuli siitä faktasta, että vaikka kofeiinin kanssa ollaan tehty bänät jo viikkoja sitten (okei unohtakaa tässä toi viimelauantaista kertominen, se oli ihan rehellinen repsahdus), on yleisvire ollut viikkoina silti aika väsynyt. Esimerkiksi toissayönä simahdin töiden jälkeen aika totaalisesti jo ennen iltakymmentä, ja vedin sikeitä ihan lahjakkaasti aamukasiin saakka. Silti olin töistä kotiutuessa vahvasti päikkärifiiliksellä, ja nukuin vielä tunnin ennen salille lähtöä. Ja arvatkaa mitä? Silti väsytti.
Faktana tähän voidaan lisätä myös se, että ainakin vuosia sitten oon arvioinut mun optimaaliseksi unentarpeeksi noin 7,5h, ja sillä tunsin olevani virkeä. Toki nykyään kroppa todennäköisesti vaatisi sen puolituntisen ainakin enemmän, mutta pitkiä aikoja oon omaa arkeani pyörittänyt hyvällä vireellä niinkin, että keskimääräinen nukuttu unimäärä on pyörinyt siinä seiskan kieppeillä. Viimeaikoina on tullut sen sijaan nukuttua useampiakin öitä tuolla ylemmässä kappaleessa mainitulla tavalla: hirsiä vedetty all night long, ja silti aamuvuorossa kellon hipsiessä vuoron loppumiseen saakka oon ollut maailman onnellisin, että pääsen kotiin vielä päiväunille, ennenkuin edes harkitsen salille lähtemistä. Ja ompa ihan useamman kerran käynyt niinkin, että sinne salille ei muuten ole enää lähdetty. Ei vaan ole jaksanut.

Pidin lepoviikon juhannusviikolla, ihan siitäkin syystä että olin tasan kaksi yötä tuosta viikosta samalla paikkakunnalla missä kuntosalini sijaitsee. Alkuviikko töissä porukoilla, loppuviikko siskolaatuaikaa Joensuun suunnilla. Tää oli vähän taas tämmönen, että sen lepoviikon olisi hyvin voinut pitää 2-3vk aikaisemmin, mutta kun minähän pidän sen tasan sillon kun oon vähintään puolet viikosta toisissa maisemissa, koska no minä. Hups. Sen jälkeen ei oo jumpat pahemmin luistanut. Pari vähintään ok-jalkareeniä on vedetty, muistaakseni pari aika jees selkä-habajumppaakin, mutta treeni, josta oon sanonut sen saavan kulkemaan "vaikka pää kainalossa hehheheh" eli olka-ojentaja ei sitten millään. Eilen oli ensimmäinen ainakin decent-asteelle yltänyt suoritus, wow. Suoraan sanoen jännitin jo salille menoa aika paljon, koska en tiennyt miten henkisesti ottaisin sen, jos treeni menisi vieläkin päin honkia. Onneksi se ei ihan mennyt.

Lepopäiviä oon nyt ottanut ihan rehellisesti enemmän. Viimeviikolla taisin käydä tekemässä 2 kunnollista salitreeniä, keskellä viikkoa kävin kerran heiluttelemassa puntteja ja toteamassa että hitot, ei tää tänään kyllä toimi eikä tasan lähden. Oon yrittänyt olla stressaamatta asiasta ja säilyttää mielenrauhani asiani suhteen, koska oonhan mä salilla ravannut jo sen 4,5 vuotta, ja siihen aikaan on jo mahtunut muutama muukin motivaation ja energian lopahdus, joista on kumminkin aina alle kahdessa viikossa selvitty. Kertaakaan ei ole käynyt niin, että olisin esimerkiksi läheskään kuukaudeksi todennut että hitot, ei nyt muuten kiinnosta. Mutta silti: jos energiatasot on jatkuvasti alhaalla, niin mitenköhän tässä voisi kuvitella jatkossakaan riipaisevansa hyviä treenejä?
Sitten tullaan osuuten työ tässä yhtälössä. Sitä en syytä pätkääkään mun väsyneisyydestä, koska duuni ei todellakaan ole fyysisesti mitään raskasta ja kuormittavaa, eikä vuorotkaan ole niin huisin pitkiä, että syytä löytyisi siitä. Sitten taas: mä käytän päivistäni about neljäsosan siihen, että myyn tuotteita tueksi ihmisten hyvinvoinnille. Mulle kerrotaan vaivoja tai ongelmia, ja pyritään yhdessä etsimään ne oikeat tuotteet tukemaan ja poistamaan niitä ongelmia. Tästä syystä toki mulla on omat epäilykseni sen suhteen, että mikä hommassa voisi olla pielessä, mutta katsotaan.

No tästähän tuli sitten näköjään tämmöinen kunnon romaani! Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jo siihen, minkälaisia syitä epäilen tälle olevan, ja miten niitä korjata. Tai sitten tuun kahden viikon päästä pirtsakkana kertomaan, että nyt mä voisin juosta vaikka maratonin aamuisin ja alkaa tehdä tuplatreenejä viitenä päivänä viikossa. Nooo aina saa ainakin haaveilla siitä...

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Monaco


Nizzan reissulla käytiin samalla tsekkaamassa lähistöllä sijaitseva Monaco. Meidän hotelli oli lähellä Nizzan päärautatieasemaa, jolta lähti aina pari junaa tunnissa kohteeseen, ja matka kesti sen noin 25 minuuttia. Lipun ostosta voin sanoa sen verran, että ranskalaiset automaatit tietysti toimivat vain ranskaksi, ja muutoinkin niiden tekniikka on vähän eroava. Jos ranskantaidot ovat siis tasoa alkeet-ei ollenkaan, suosittelen ehkä suosiolla suuntaamaan ihan lippuluukulle. Voin itsekin sanoa että tuli ihan voittajafiilis kun sain sieltä masiinasta oikeat lippuset pyöräytettyä...
Sitten itse Monacoon. Mulla ei kauheesti ollut odotuksia sen suhteen, kai tiesin että siellä ajetaan kovaa jollain ainakin joskus. Itsessään koko kaupunkihan on suht mielenkiintoinen nähtävyys, sillä kovin usein ei näe pientä ruhtinaskuntaa rakennettuna kokonaan jyrkkään merenrantarinteeseen. Noi korkeuserot Monacossa on jotenkin välillä tosi koomisen näkösiä, ja onhan se nyt vähän kummallista, että julkisten sijaan Monacossa liikutaan hisseillä eri kaupungin kerrosten välissä. Tosin, onhan se pelkästään fiksua, koska teiden kautta joudutaan tekemään aikamoista kiemuraa ja portaita saa kipitellä reidet hölläksi jokatapauksessa...
Nähtävyyksien puolesta tuli toki kierrettyä itse Monaco-Ville, jossa saatiin kokea, ettei kevät ehkä ole ollut ihan tyypillisimmillään muuallakaan Euroopassa - sattuipa nimittäin satamaan rakeita. Onneksi sitä edelsi rankkasadekuuro, sillä se pakotti ostamaan sateenvarjoja joiden suorassa kyyhöttää turvassa rakeilta, niin minä kuin ranskalaisnainen lapsineen, jotka näppärästi leiriytyivät hyvän suojan bongatessaan.
Raha näkyy ja kuuluu Monacossa ja onhan se nyt vähän hämmentävää alkuunsa nähdä Ferrareita perusjuttuna katukuvassa. Hyvin siisti kaupunki tietysti, ja ystävällistä porukkaa sielläkin. Yksi matkakohde oli vähän hakusessa, ja vanhemmanpuoleinen herrasmies ystävällisesti omalla kotimatkallaan jeesi meidät melkein perille saakka. Matkaan mahtuikin varmaan ainakin kolme hissiä välireitteineen, jotka olisivat muuten tosiaan tuottaneet hieman haasteita tottumattomalle Monacon matkaajalle.
Henkilökohtaisesti mun lempparipaikka Monacosta löytyi yllä näkyvästä Fontvieille-kaupunginosasta. Tähänkin maantieteellisesti lyhyeen matkaan mahtui varmaan 5 turhautumista, 3 eksymistä, 2 sadekuuroa, mutta loppujenlopuksi kohde löytyi kuin löytyikin sinnikkäällä etsimisellä. Tälle seuraavalle jutulle voin antaa myös hurjan ison suosituksen kaikille minkään tason kukkien ystäville: La Roseraie Princesse Grace.
Sateisellakin säällä sadat ja taas sadat ruusut sai kyllä lumottua kauneudellaan, ja ylipäätään puiston kauniilla ja sirolla ulkonäöllä. Sorsat polskimassa kauniissa suihkulähteessä oli ehdotonta plussaa! Muutenkin kyseisen ruusutarhan vieressä oli puisto, jossa pyöri niin jonkinlaisia hanhia, sorsia, ankkoja, puluja ja milloin mitäkin. Siis aivan huippu! Voin myöntää että olin aika yhtä innoissani siitä kuin noista ruusuista. Molemmat oli ihan Monacon helmiä.

Monacon reissun loppu kruunautui puistohetkellä, kun sitten viimeiseen määränpäähän ei enää millään yksinkertaisesti löydetty. Rivien väristä voi ehkä lukea sen, että oltiin kyseisessä paikassa enemmän hukassa kuin kartalla, ja voin sanoa rehellisesti, että omilla olemattomilla suunnistustaidoillani olisin varmaan ensimmäisen kuukauden aivan täysin vaan hukassa. Ei ehkä myöskään tule yllärinä, että tuli suhteellisen vahva kotiinpalufiilis jo sillä, että palattiin takaisin Monacosta Nizzaan, sen verran erikoinen paikka kyseessä. Suosittelen kyllä ehdottomasti ainakin kerran elämässään käymään pyörähtämässä jos lähistölle sattuu, kyllä sieltä ainakin ihmettelemistä löytyy!





maanantai 5. kesäkuuta 2017

ootko sä edes aito?

Bongasin omien kulmieni microbladingin Blue Lagoonin instafeedissä (@bluelagoonbeauty) ja se sai mut jostain syystä miettimään vahvasti nykypäivän aitouden ja feikkiyden käsityksiä. Mä itse tiedän, että on ihmisiä jotka on ainakin joskus tunteneet mut, ja nykyään kokee että oon muuttunut jotenkin ihmisenä epäaidompaan suuntaan viimevuosina. Voin myös rehellisesti sanoa ilman pienintäkään kiukun tai katkeruuden painoarvoa tässä, että koen ainakin joillain tämän johtuvan ihan omasta myös epävarmuudestaan, mutta ehkä myös vaan siitä että ollaan samoista lähtökohdista lähdetty muuttumaan aika eri suuntiin ihmisinä, Sitä tapahtuu hei.
Kyllä, mulla on värjätyt hiukset, ripsienpidennykset, juurikin tänä keväänä tehtynä se kulmien microblading ja yleensä vielä kynsistä löytyy geelimuotoista lisäpituutta, vaikka tällä hetkellä ei harvinaisesti niin ookkaan. Sen lisäksi no joo, kävin viimeksi tänään salilla ihan rehellisesti pumppamassa sitä pakaraa. Mikä feikki ihminen, huhhuh! Mua naurattaa.
En ylipäätään tykkää ihmisten lokeroinnista ulkoisten asioiden perusteella, vaikka voin käsi sydämellä toki myöntää toisinaan tekeväni sitä itse. Nykymaailmassa yksinkertaisesti nyt on vaan mahdollista muokata omaa ulkonäköään halutessaan aika paljon, jos siihen vaan haluaa rahaa ja aikaa käyttää. Kaikki ei halua, jotkut haluaa eri määrin, ja se on mulle täysin okei. Jokaisen ihan oma valinta, jos ne omasta lompakostaan kustantaa. Ja vaikka ei kustannakkaan, niin sopii mulle kunhan ei tuota kellekkään vaikeuksia.
Mä voin itse kertoa rehellisesti että musta on itsestäni tuntunut taas paljon enemmän multa kun värjäsin hiukset takaisin kuparisiksi. Pinkkiblondeilla leikkiminen oli oman aikansa hauskaa, ja vähän leikittelin jo blondiksi jäämisen ajatuksella, mutta onneksi värjäsin. Tää väri vaan tuntuu omalta.
Ja mitä tulee näihin ripsiin, kulmiin ja kynsiin, niin kaksi edellä mainittua toki ulkonäkötekijöiden lisäksi myös helpottaa arkea kummasti. Ei ole ongelma huidella kaupungilla ilman meikkiä - ei tosin ollut ilman näitäkään. Viimekesänä halusin kokeilla ihan oman fiilikseni testaamiseksi kuukauden-pari olemista ilman ripsiä, halusin nähdä vaikuttaako se mun itsetuntoon. Höpöhöpö, sama hymy huulilta löytyy ilman pidennyksiäkin. Itkeminen oli kyllä jo ihan fyysisesti ilman niitä helpompaa kun ne kyyneleet ei tartu ripsiin yhtä paljon ja klimppaa niitä yhteen, ihan näin jonkunlaista analyysiä heittääkseni. Harkitsin vahvasti myös nyt että josko kesä mentäisiin ilman, mutta ehkä mä vaan vähän pidennän huoltoväliä ja pidän nää kumminkin. Tämä päätös myös vahvasti siitä syystä, että on aivan painajaismainen ajatus että kun syksyllä kuitenkin taas hinkuisin räpsyjä laittamaan, tarkottaisi uusien ripsien pistäminen sitä 2,5h paikallaan makaamista. Eeih. Mahdollismman meikitön mutta hei tosiaan silti niin epäaito kesä - täältä tullaan!
Epäaitous tulee mun mielestä lähes aina nimenomaan luonteesta, niistä sisäisistä jutuista ennemmin kuin ulkoisista. Ihminen voi olla ihan pirun epäaito, vaikkei sillä olisi hipaisuakaan meikkiä naamassa, ja vaikka vaatteet olisi tehty mistä kierrätysmatskuista. Jos sä lähdet hyökkäämään, että oot epäaito kun sussa on tota, noi ja tolleenkin noi, mutta et osaa sanallakaan sanoa esimerkiksi mistä asioista pidän, mitä teen vapaa-ajallani ja mistä oon kotosin, et todennäkösesti osaa kovin syväluotaavaa analyysia ollenkaan antaa musta ihmisenä. Meidän omat epävarmuudet, kateellisuus, negatiivisuus, liika yrittäminen ja suuri miellyttämisenhalu on usein niitä asioita, jotka puskee epäaitoutta pintaan. Sanotaan että olkaa sellaisia kun ootte, mutta ei hei kuitenkaan noin kun et oo niinku minä oon. Se musta on nykymaailmassa nimenomaan hassuinta.
Tää luonnollisuudesta ja aitoudesta vänkäys menee mun mielestä vähän kategoriaan get a life peeps. En näe kovin järkeviä syitä siihen, miksi pitää kuluttaa sitä omaa energiaa ja aikaansa kyseisen asian vatvomiseen ja pohtimiseen. Sen lisäksi, että nautin punata huulia mä myös nautin ihan suunnattomasti niistä hetkistä, kun landella pyörin isän ylisuurissa kumppareissa hiukset takussa pihalla, kasvimaalla ja metsässä. Näitä hetkiä tulee ehkä harvemmin jaettua minnekkään, mutta ei kyse ole siitä ettenkö voisi tai etteikö ne myöskin olisi olennainen osa mua. Ei jokaista elämän kivaa juttua tarvi eikä oikeen edes kannata tallettaa ja julkistaa somessa, ei se tee musta yhtään sen vähempää mua.
Mä edelleen pysyttäydyn siinä asenteessa, että jos mua ei kunnolla tunne, saa olla mitä mieltä vaan haluaa, mutta turha huudella muille, jos ei edes yritä ottaa selvää. Mulle on olennaista se, että mun lähipiiri arvostaa mua sellaisena ihmisenä kuin mä olen - ja jos ei arvosta, niin voidaan lähteä vahvasti miettimään, että kannattaako sellaisen tyypin sitten kuulua siihen lähipiiriin. Voidaanko taas keskustella hetki asiasta ihmisten välinen arvostus? Okei, ei ehkä taas sitä saarnaa tähän väliin, mutta you got the point.
Mut hei. Jos joku on sitä mieltä että epäaitous kukoistaa jo tällä levelillä, niin otan mielelläni teidänkin vaatimattomat kosmetiikkavarastoja omaan haltuuni. Kiitti!

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Nizza

Nice est magnifique. Trés formidable capitale de la Côte d'Azur. Juste parfait.

Voisin listata aika paljon lisää ranskalaisia ylistyssanoja kuvaamaan fiilistäni tosta kaupungista. Euroopassa on tullut kierrettyä aika monta mestaa, mutta mikään ei ole koskaan kolahtanut yhtä totaalisesti ja lujaa kuin Nizza. Ranskalainen kulttuuri on ennenkin miellyttänyt, mutta siinä missä Pariisi, Bretagne sekä Normandian Mont Saint Michel ovat olleet toki mieleenpainuvia kohteita, koen itse Ranskan todellisen helmen löytyvän nimenomaan sen etelärannikolta. Olin yhtä hymyä toukokuisen pidennetyn viikonlopun, jonka vietin kyseisessä paikassa.
Sopivankokoinen kaupunki yhdistettynä sinisenä kimmeltävään mereen ja silmänkantamattomiin jatkuva kaunis rantaviiva olivat varmaan ne isoimmat elementit mitkä onnistuivat vakuuttamaan mut heti. Kaunis arkkitehtuuri, koristeelliset ranskalaiset parvekkeet miltei joka kerrostalossa, kukkaloistot puistoissa, kaikkea sitä. Lisäksi sain ehdottomasti elämäni parasta asiakaspalvelua Nizzassa. Huomaa, että siihen panostetaan vahvasti tuollapäin, ja tahdotaan pitääkin korkealla tasolla. Ravintoloissa käydessä tarjoilijat olivat tarkkoja, hoitivat asiansa hyvin, mutta heittivät kumminkin aina vähän ylimääräistä juttua ja pitivät jokainen hyvää huolta asiakkaistaan. Sama oli jok'ikisessä liikkeessä jossa vierailtiin, hotellin respassa ja ihan jo pelkästään kaupungin kaduilla ihmiset olivat ystävällisiä, lämpimiä, eläväisiä. Juuri se, mitä rakastan Eteläisemmässä Euroopassa.
Edellä mainituista syistä mulle tuli myös heti ensimmäisten päivien aikana kytevä ajatus siitä, että siinä missä nykyisin opiskelemani ala ja suuntaus hyvin mahdollisesti tulee mut viemään ulkomaille töihin jossain vaiheessa, Nizza ylipäätään tuntui paikalta, jonne olisi hyvä tehdä koti joksikin aikaa. Se tuntui heti kotoisalta ja haltuunotettavalta, ja koen, että kyseisellä kaupungilla voisi olla hyvää vaikutusta muhun itsenikin, tiettyihin piirteisiin ja luonteeseen. Ja olenhan mä jo pidemmän aikaa kokenut asian niin, että jos tahdon joskus ranskankielen kunnolla handlata, edellyttää se mulla senkielisessä maassa asustelua.

Jos koskaan tuollapäin pyörähdätte, niin maailman suurin suositus Nizzan vanhankaupungin laidalla kohoavalle Mont Boron -kukkulalle. Sen päälle kipuaminen on sopivaa aamu/päiväreippailua, ja kukkulan korkeuksissa pyörimiseen ja lumoavan kauniiden maisemien ihasteluun saa kyllä hyvin uppoamaan hetken jos toisenkin. Ranskan Riviera itsessään on superkaunista aluetta, ja niitä ranta-alueita kyllä ihastelee mielellään.
Kokonaisuudessaan Nizzan keskusta ja vanhakaupunki ovat kooltaan myös hyvin tiiviitä ja helposti haltuunotettavia ihan jalkaisin. Meidän hotelli sijaitsi vaan muutaman kadun päässä rantapromenadelta, Promenade des Anglaisilta, ja sitä tulikin käveltyä aika päivittäin. Rehellisesti sanottuna mä olisin voinut viettää (ainakin) yhden päivän ihan vaan kävellen edes takaisin tota rantaa, ihastellen sen kauniin pyöreitä pikkukiviä ja etsiskellen niistä kauneimpia yksilöitä.
Näinhän me tehtiinkin viimeisenä päivänä ihan pitkä tovi, lopputuloksena se, että mulla on nyt kotona tuikkkuastioissa pohjalla jokaisessa pieni kasa Nizzaa. Hauskintahan tässä operaatiossa oli se, että mulla oli vankka aikomus viimeistään lentokentällä sujauttaa ne jossain muovipussissa matkalaukun uumeniin, mutta siinä meni loppujenlopuksi lähemmäs puolisentoista viikkoa vielä reissun jälkeen, kunnes tajusin että hei, näähän löytyy vielä mun käsilaukkuni sivutaskun uumenista.
Viimeisenä päivänä juuri kun oltiin kävelemässä viimeistä kertaa rantapromenadea ja suuntaamassa vartin sisällä hotellille laukkuja hakemaan, sain mukaan vielä aivan ainutlaatuisen matkamuiston. Polttariporukka tuli kysymään, että josko tuleva morsian saisi toteuttaa tehtävänsä maalata ohikulkijoita mulle, ja tottakai tollaseen juttuun lähtee mielellään mukaan. Nyt mulla komeilee ikkunalaudalla aivan melkein näköiseni maalaus nimellä ja päiväyksellä varustettuna, aivan huippu lähtiäislahja. Ah Nice, je t'aime!
Nizzassa superpositiivista oli myös se, että siinä missä paikallisistakin valtaosa osasi hyvin englantia, niin siellä oli myös hyvin helppoa asioida ranskaksi, ja oma kielitaito saikin sen suhteen oikein toivotun kielikylvyn. Paikalliset oli innoissaan, jos edes pyrit asioimaan heidän kielellään. Se merci beaucoup -hokeminen meinasi kyllä jäädä vahvasti päälle, ja Helsinki-Vantaalle rantautuessa iski ihan pieni masennus siitä, että hei nyt mä en voikkaan enää yrittää höpötellä ranskaa päivät pitkät.
Voisin hehkuttaa ja kertoa Nizzasta ylistysjuttuja vielä vaikka päivät pitkät, mutta ehkä nyt on vahvimmat argumentit ladottu tiskiin siitä, että hei tyypit, menkää sinne, käykää! Aivan ihana kaupunki, aurinkoinen, kaunis ja lämminhenkinen. Omalta osalta iso plussa oli myös se, että Ranskalaista Kusmi-teetä löytyi ihan oman teekaupallisenkin verran, ja tähän myös sananen siitä nizzalaisesta asiakaspalvelusta. Mä olisin niin halunnut adoptoida myyjärouvan itelleni kolmanneksi isoäidikseni, oli niiin herttanen tapaus että sydän ihan suli. Antoi mukaan esitteitä, ilmaispusseja ja pisti tuotteet vielä ihanaan lahjakassiin. Oli ihan meidän hotellin kanssa samalla kadulla, Rue Dalpozzolla, ja aivan taatusti menen uudelleen kunhan uudelleen pääsen kyseiseen kaupunkiin suuntaamaan. Pienesti elättelen toiveita, että rahatilanne antaisi kesän jälkeen myöden, ja saisin napattua itselleni mieluisaa matkaseuraa siihen, että jos vaikka jonkun pienen viikonlopputripin saisi jo syyskuun alkupuolelle...

Mutta. Kaikenkaikkiaan. Merci beaucoup Nice <3 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

skyscraper

viimeaikoina tekstejä on taas tallentunu enemmän luonnosmuotona ajatuksenvirtana kun julkiseen muotoon. Mulle kirjottaminen on aina ollut paras tapa käsitellä päänsisäsiä juttuja. paljolti siinä mielessä että sillon kun ne senhetkiset ajatukset, tunteet ja fiilikset kirjottaa estoitta ulos, ne tulee usein myönnettyä siinä kaikista rehellisimmissä muodossa itelleenkin. Ja silloin niitä on nimenomaan helpointa lähteä käsittelemään ja kehitämään asioita paremmiksi eteenpäin. Rehellisiä lauseita, joita ei tarvi halutessaan vaikka ikinä, koskaan näyttää yhtään kenellekkään.
Mä en oikeastaan tiedä edes mistä viimeisen viikon sisällä jyllännyt asioiden kohtaaminen, itelleen myöntäminen ja pohtiminen on kummunnut. Lähtikö se kaikki siitä, kun keskellä keskiviikon ja torstain välistä yötä kävelin kotiin ja avauduin koko kotimatkan puhelimen välityksellä eräälle ihmiselle, jolla ei ole edes ollut kovin olennainen tai merkittävä rooli mun elämässä, joten tämän ihmisen valikoituminen kohteeksi tälle purkautumiselle on mullekkin vähän mysteeri. Kai kyse oli nimenomaan eniten siitä, että mun mieleen nousi asioita, faktoja ja fiiliksiä mitkä piti saada vaan jollekkin ulos. Voi kyllä, aamulla vähän nolotti. Mutta ei, ei kaduta. Ne asiat oli hyvä saada sanottua ääneen, vaikken ehkä itekkään edes muista puolia.
Ehkä syytä löytyy myös siitä, että oon oppinut nukkumaan ihan ihmisten aikoihin ja inhimillisiä yöunia. Kroppa ja pää ei oo enää siinä 24/7 univelkaisessa survivor-moodissa yrittäen päästä eteenpäin, saaden kaikki olennaiset asiat hoidettua ja revittyä energiaa vähän ylimääräiseenkin. Nyt on ekaa kertaa hyvin pitkään aikaan ollut mahdollista ottaa myös tavallaan ylimääräisiä tai aikanaan syrjään sysättyjä asioita ja ajatuksia ylös ja esille.
Yksi wakeup call oli ehkä se, että löysin itseni toimimasta ja käyttäytymästä tavalla, joka ei todellakaan oo mulle ominaista. Ehkä yleinen ja normaali toimintatapa monelle, mutta mä löysin itseni fiilaamasta tosi vahvasti että hei, vaikka mä saisin tällä jotain haluttua vaikutusta aikaseksi, tää ei todellakaan oo mua. Mä en nyt oo rehellinen ja aito itellenikään, eikä se oo okei.
Aika ajatuksenvirtanahan tää menee, mutta niin. Perusasiat mun elämässä on hyvin. Tosiaan, uni kulkee, treeni kulkee, Mulla on elämässä perhe ja ystävät joita mä rakastan ja jotka rakastaa mua, joiden kanssa vietetyt hetket on niin helmiä. Mulla on harrastus josta saan niin paljon henkistäkin hyvinvointia irti, ja työ jota tykkään tehdä. Tunnemaailman myrskyt saa aina talttumaan. Voi viedä hetken ja vaatia nyt ihan muutaman merenrantakalliohengittelyhetken, mut sitte so be it.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

rehellisen itsekkäästi keskiössä se oma hyvinvointi

Oman hyvinvointinsa analysointiekspertti täällä hei taas. Kuluneet päivät ja uudet muutokset, ehkä omaksi osakseen ne unettomat yön tunnitkin on herättäneet paljon syvällistä pohdintaa. Olikohan tää momentti nyt eilisen salitreenin keskellä, mutta ihan selkeä semmoinen hehkulamppu syttyi oman pään yläpuolella ja päätin yksinkertaisesti, että nyt siirretään se fokus ihan täysillä muhun itseeni, oman itseni kehittämiseen ja oman elämänlaadun tason parantamiseen entisestään. Tämä tietysti vaikuttaa myös ympärillä oleviin asioihin ja itseeni: jos haluan kehittyä aina paremmaksi työntekijäksi, saan siitä itsekin paljon takaisin, ja työpaikalle se näkyy pelkästään positiivisesti. Jos haluan kehittyä saamaan itselleni entistä enemmän irti opiskelusta, tulee se näkymään myös asian ohella lopputuloksessa. Jos haluan ryhtyä tavoittelemaan ajatuksen tasolla kyteneitä pieniä "mitäs jos" ajatuksia, ja rakentelemaan niille varovaisesti omia polkuja, tulen ainakin oppimaan lisää itsestäni ja elämästä.
Oon aina ihannoinut vahvuutta. No toki sitä fyysistä puoltakin joo, mutta erityisesti henkistä vahvuutta. Vaikka toisaalta tiedän, että monista asioista olisi ulkopuolisella jeesillä selvinnyt nopeammin ja ehkä paremminkin, koen monenlaista ylpeyttä siitä faktasta, että itsensä kanssa käydyt sodat on selvitetty itse, pärjätty niistä oppineena voittajana. Oon ehdottomasti sitä mieltä, että vaikeudet ja kriisit kasvattaa, jos ne ottaa sillä asenteella. Silloin kun itkettää, kiukuttaa ja harmittaa 24/7 ei toki ensimmäisenä tule mieleen että hehee, kahden vuoden päästä voin kokea olevani vahva tämän asian takia, mutta näin se voi vaan olla. Toivottavasti mahdollisimman monen tilanteessa olisikin.
Vahvuutta ei kuitenkaan mun mielestä ole pelkästään selvitä tiukoista tilanteista ja haasteista. Vahvuutta vaaditaan ihan yksinkertaisesti siihen, että esimerkiksi osaa pitää omat puolensa, ja silti ottaa toiset huomioon. Luulen, että valtaosa tässä asiassa jakautuu liikaa jompaankumpaan päähän, niin ehkä kokisin vielä itsenikin. Tästä syystä koen sen yhtenä selkeänä kehityskohteena. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen tunnetaan varsikin salipiireissä tuttuna fraasina, varmaan alkuperäisen lausujansa puolesta. Mun mielestä asia kuitenkin sopii paljon paremmin nimenomaan henkiseen kehitykseen. Okei kyllä, tyytyväinen itseensä saa ja pitääkin olla, mutta ehkä haen ennemmin sitä, että ei pidä koskaan itseään mitenkään liian valmiina ihmisenä. Aina on uusia asioita opittavana, uusia haasteita kohdattavana ja aina jotain kehitettävää.
Dieetti ei ole nyt sujunut, sen voin ihan rehellisesti kertoa. Tällä hetkellä kiristyvä kroppa ei yksinkertaisesti ole omalla prioriteettilistalla kovin korkealla, koska en koe tämänhetkisenkään kuntoni vaikuttavan sen kummemmin negatiivisesti, niin henkisesti kuin fyysisestikkään omaan hyvinvointiini, joten en ota stressiä. Jos haluan heittää aerobisia, teen niin, jos haluan pitää päivän ruuat miinuksille menevissä määrissä, teen niin. Samaten jos tekee mieli syödä lounaan jälkeen kolme omenaa, teen niin, tai jos salilla kiehtoo vaan pelkästään se punttien nosto. Tällöin en pakota itseäni edes vilkaisemaan crossareille päin, koska mulla ei ole siihen mitään huutavaa henkistä tarvetta. Hetkellinenkin energiamäärien nosto toi selkeän hyppäyksen myös voimatasoissa, joka nimenomaan oli sellainen asia, josta sain henkistä mielihyvää. Fyysiselle puolelle tässä asiassa ei sitten mennäkkään, koska ankkakävely vältellen jalkalihaksien ylimääräistä käyttöä on tullut viimeviikkoina jostain syystä taas hyvin tutuksi...
Ensimmäistä kertaa kuukausiin yleisfiilis vähän (tai enemmänkin) stressaantuneesta naisesta joka rentoutuu lähinnä treenatessa tai ystävien kanssa ulkona, out of breath -olotilalla varustettuna varsinkin ihmissuhteiden suhteen on viimein saanut väistyä. Otan ja annan itselleni luvan ottaa omaa tilaa juuri niin paljon kuin sitä tarvitsen. Nyt olo on suhteellisen energinen, inspiroitunut, valmis uusiin haasteisiin. Siemailen piña colada -makuista vihreää teetä ja suunnittelen huomisia aikatauluja, huomisaamun vihersmoothieta. Iltalenkki merenrannalla, yhteen maailman lempparipaikoista siinä poiketen rentoutti oloa entisestään, ja muistutti siitä, miten hyvä täällä voikaan olla, kunhan pysyy sillä true to myself -linjalla. Lainaus omasta viimeisimmästä IG-kuvan kuvatekstistä: when life gives you everything but lemons, enjoy it.