joskus on ihan okei mennä vähän liian lujaa

Ei nyt keskitytä liikaa siihen faktaan, että viime kirjotteluista on taas ihan hetki aikaa. Long story short, laukun pohjalla ollut läppäri ja sen päällä ollut huolimattomasti suljettu sheikkeri vesineen eivät olleet hyvä kombo, edes sen parikymmentä metriä, mitä koulussa kyseistä katastrofia mukanani kannoin ennenkuin tajusin tilanteen. Nomutta, nyt on uusi ja entistä paremmin toimivakin läppäri kätösissä, joten jatketaan.

Otsikko kertoo aiheen. Kuluneena keväänä on tapahtunut paljon. On ollut niitä äärettömän hyviä hetkiä, kun oot ollut jonkun ihmisen vierellä, ja kaikki on vaan tuntunut niin täydellisen onnellisen ihanalta. On ollut niitä hetkiä, kun katson mun ystäviä ja mietin, että miten onnekas oonkaan että oon sattunut törmäämään noihin rakkaisiin hölmöihin. Viimeviikkoina saapunut kesä aurinkoisine päivineen ei tarvitse tässä listassa varmaan edes sen suurempia selityksiä. Viimeksi tänään meinasin purskahtaa itkuun jalkatreenin jälkeen, ihan pelkästään siitä faktasta, että olin niin innoissani miten hyvän treenin olin saanut tehtyä, ja se sai mut puolestaan tajuamaan taas kerran sen faktan, kuinka helvetisti rakastan tota puuhaa. Parasta.

On ollut vähän toisenlaisiakin hetkiä. On ollut semmoisia päiviä, kun ihmissuhdeasiat myllertää kylmänä ja kiukkuisena sotkuna rintalastan alla. Se fakta, että irti päästäminen on edelleen päivänselvästi tilanteeseen ainut järkevä ratkaisu, ei poista ajoittaista kaipuuta. Musta parhaiten on nimenomaan sanottu toi, että se ikävöinti pitää vaan ikävöidä pois. Faktahan on myös se, että kyllä se muuten jossain vaiheessa loppuukin.
On ollut päiviä, kun oot joutunut katsomaan silmiin sitä asiaa, etteivät kaikki näe asioita, eivätkä haluakkaan nähdä niitä samalla lailla kuin sinä, tai uhraamaan ajatustakaan sun tunteille ja fiilikselle. Mä itse koen henkilökohtaisesti, että silloin, kun joku ihminen on mulle rakas ja läheinen, ajattelen välillä liikaakin asioita sen toisen tyypin puolesta. Että onhan sillä nyt varmasti hyvä olla, eihän siihen vaan satu. Mulla on yleisesti ottaen henkinen itsepuolustus ehkä vähän liiankin kunnossa, mutta se ei niinkään päde, jos ihminen on jo onnistunut pääsemään mulle läheiseksi, Tää on ajanut mut useamman kerran siihen tilanteeseen, että mun on pitänyt lähteä tosissani puntaroimaan sitä, asetunko tässä osan ajasta nyt vain kynnysmatoksi toiselle ihmiselle. Arvostus, sen löytymisen ja osoittamisen painoarvo on noussut mulle tärkeyslistassa aikalailla. Liittyy niin niihin romanttisperäisiin ihmissuhteisiin, kuin ystäväperäisiinkin.

Ja joo, joskus on ehkä mennyt liian lujaa. Ei niin, että omia velvollisuuksia ei hoidettaisi, ja oltaisiin totaalisella tuuliajolla, ehei. Lähinnä ajan tässä takaa sitä, että lyhyen ajan sisään mahtuu vähän enemmän kuin pari momenttia, joita voisi lähinnä kuvailla vähän jo kuluneella heitolla "miten meni noin niinku omasta mielestä?" Joillekkin jutuille voi aivan rehellisesti nauraa, mutta täytyy myös pystyä miettimään, että mistä tää sähellys kumpuaa. Yritätkö sä vaan harhauttaa omaa päätäsi jostain tietystä sitä painavasta asiasta, ja jos yrität, sitä ei saa koskaan tehdä muiden tunteiden kustannuksella. Se on äärimmäisen tärkeää.
Mutta niin. Mun mielestä joskus on ihan okei mennä vähän liian lujaa. Silloin sä yleensä opit itestäsi, sulle tärkeistä asioista, ihmisistä ja omista tunteistasi kaikista eniten. Ja sen jälkeen on taas aivan ihanaa vähän rauhottua. Kunhan on vaan sen aika.

Ja joo, tekstin määrä johtuu myös ehkä pikkuisen siitä, että mulla on ekaa kertaa yli vuoteen toimiva näppäimistö omassa koneessa. Varoituksen sanana, että näitä kirjoitan mitä mieleen tulee-settejä voi tästä syystä siis seurata jatkossakin...