skyscraper

viimeaikoina tekstejä on taas tallentunu enemmän luonnosmuotona ajatuksenvirtana kun julkiseen muotoon. Mulle kirjottaminen on aina ollut paras tapa käsitellä päänsisäsiä juttuja. paljolti siinä mielessä että sillon kun ne senhetkiset ajatukset, tunteet ja fiilikset kirjottaa estoitta ulos, ne tulee usein myönnettyä siinä kaikista rehellisimmissä muodossa itelleenkin. Ja silloin niitä on nimenomaan helpointa lähteä käsittelemään ja kehitämään asioita paremmiksi eteenpäin. Rehellisiä lauseita, joita ei tarvi halutessaan vaikka ikinä, koskaan näyttää yhtään kenellekkään.

Mä en oikeastaan tiedä edes mistä viimeisen viikon sisällä jyllännyt asioiden kohtaaminen, itelleen myöntäminen ja pohtiminen on kummunnut. Lähtikö se kaikki siitä, kun keskellä keskiviikon ja torstain välistä yötä kävelin kotiin ja avauduin koko kotimatkan puhelimen välityksellä eräälle ihmiselle, jolla ei ole edes ollut kovin olennainen tai merkittävä rooli mun elämässä, joten tämän ihmisen valikoituminen kohteeksi tälle purkautumiselle on mullekkin vähän mysteeri. Kai kyse oli nimenomaan eniten siitä, että mun mieleen nousi asioita, faktoja ja fiiliksiä mitkä piti saada vaan jollekkin ulos. Voi kyllä, aamulla vähän nolotti. Mutta ei, ei kaduta. Ne asiat oli hyvä saada sanottua ääneen, vaikken ehkä itekkään edes muista puolia.

Ehkä syytä löytyy myös siitä, että oon oppinut nukkumaan ihan ihmisten aikoihin ja inhimillisiä yöunia. Kroppa ja pää ei oo enää siinä 24/7 univelkaisessa survivor-moodissa yrittäen päästä eteenpäin, saaden kaikki olennaiset asiat hoidettua ja revittyä energiaa vähän ylimääräiseenkin. Nyt on ekaa kertaa hyvin pitkään aikaan ollut mahdollista ottaa myös tavallaan ylimääräisiä tai aikanaan syrjään sysättyjä asioita ja ajatuksia ylös ja esille.
Yksi wakeup call oli ehkä se, että löysin itseni toimimasta ja käyttäytymästä tavalla, joka ei todellakaan oo mulle ominaista. Ehkä yleinen ja normaali toimintatapa monelle, mutta mä löysin itseni fiilaamasta tosi vahvasti että hei, vaikka mä saisin tällä jotain haluttua vaikutusta aikaseksi, tää ei todellakaan oo mua. Mä en nyt oo rehellinen ja aito itellenikään, eikä se oo okei.

Aika ajatuksenvirtanahan tää menee, mutta niin. Perusasiat mun elämässä on hyvin. Tosiaan, uni kulkee, treeni kulkee, Mulla on elämässä perhe ja ystävät joita mä rakastan ja jotka rakastaa mua, joiden kanssa vietetyt hetket on niin helmiä. Mulla on harrastus josta saan niin paljon henkistäkin hyvinvointia irti, ja työ jota tykkään tehdä. Tunnemaailman myrskyt saa aina talttumaan. Voi viedä hetken ja vaatia nyt ihan muutaman merenrantakalliohengittelyhetken, mut sitte so be it.