saako ystävästä erota?

Mitään varsinaisia uudenvuodenlupauksia en tehnyt, mutta sen päätin, että tänä vuonna aion olla entistä tarkempi siitä, millaista kohtelua siedän ja mitä itse tarjoan läheisilleni. Nyt kun ollaan jo parinkympin toisella puolen eikä enää teini-iässä, ne samat tutut ystävyyssuhteet, tai vaikka vastikääki solmitut sellaiset ei välttämättä pysy eikä kannata pysyä mukana omaan tulevaisuuteen - ja se asia on vaan oman parhaansa kannalta kohdattava.

En oo koskaan ennen kuin nyt ymmärtänyt ilmaisua "kasvettiin erilleen". Täh, jos elelee varsinkin kovin tiiviissä yhteydenpidossa jonkun ihmisen, jonka kanssa on ennenkin synkannut todella hyvin, niin miten se asia muka siitä voisi muuttua? Joo ihmiset muuttuu, mutta ei kai niin radikaalisti eri suuntiin, ainakaan sellaisissa asioissa mitkä oikeasti merkkaisi. Okei, ehkä rakkausrintamalla.
Vuosi 2016 sai ja saa edelleen mut punnitsemaan hyvin tarkkaan muutamia mulle tärkeitä ystävyyssuhteita, niiden kannattavuutta jatkon kannalta. Jos joutuu liian monta kertaa tilanteeseen, jossa pohtii ettei ikimaailmassa itse tekisi vastaavalla lailla sille toiselle ihmiselle, on ihan syytäkin harkita tilannetta uudestaan. Kyse ei todennäköisesti ole siitä, että se toinen ihminen olisi ilkeä tai haluaisi sulle yhtään mitään pahaa. Me vaan nyt satutaan olemaan erilaisia ihmisiä, erilaisilla käytäntätavoilla ja arvojärjestyksillä. Viime vuodet  on opettaneet, että esimerkiksi empaattisuuden suhteen meissä on todella paljon eroja, ja se on ehkä semmonen asia joka saa puolin tai toisin harmia aikaan tullessaan esille.

Jokainen meistä myös käsittelee ihmissuhteita eri tavalla. Aina niiden läheisimpien ystävien kanssa vannotaan, että miehet ei todellakaan meidän väliin tuu, mutta asia ei oo niin yksinkertanen. Yleensä tossa tilanteessa kelataan, että tarkoitetaan lähinnä sitä, ettei kiistellä samoista miehistä ja annetaan toisten suhteiden olla rauhassa. Miettimättä usein jää se, millaisia railoja ystävyyteen voi luoda tässäkin asiassa yksilöiden väliset erot. Me kaikki käsitellään, kohdellaan, kohdataan ja ajatellaan ihmissuhteita eri tavalla. Mutta jos ne toimintatapoihin ja ajatusmalleihin liittyvät erot alkaakin olla selkeitä ja näkyviä, niin pystytäänkö enää säilyttämään sitä arvostusta toisen ihmissuhdeasioihin? Jos tietää ettei itse ikimaailmassa voisi olla toisen paikalla jossain tilanteessa, sietäisi ja missään nimessä haluaisi olla sellaisessa hommassa mukana, onko pakko silti kuunnella kuulumisia hymyillen vaan koska ollaan ystäviä? Mä oon todennut etten yksinkertaisesti siihen kykene.

Meidän hyvinvointi ja onnellisuus on yleensä monen asian summa, mutta usein ne läheisimmät ihmiset meidän ympärillä vaikuttaa toki siihen paljon, ne joiden kanssa on eniten tekemisissä. Tällöin musta on ihan äärimmäisen tärkeää pyrkiä huolehtimaan noista ihmissuhteista, mutta myös aika-ajoin miettimään ihan tosissaan niiden kannattavuutta. Jos joku ihminen, olkoon nyt missä mielessä ja millä tavalla vaan tärkeä ja kuinka kauan, tuo sulle enemmän stressiä, huolta ja ikävää fiilistä kuin iloa, hyvää mieltä ja tukea, pitää ihan oikeasti oman onnensa kannalta funtsia tarkkaan, että mikä pointti siinä yhteydenpidossa on. Jos ei kokonaan, niin ainakin voi harkita ottavansa vähän etäisyyttä.

Mä voin peräänkuuluttaa vaikka jokaisessa keskustelussa jokaisen ihmisen kanssa sitä henkilöiden välistä arvostusta, koska musta se nyt vaan on niin tärkeä ja vaikutusvaltainen asia. Jos et pysty arvostamaan ja kunnioittamaan toisen päätöksiä ja tapoja toimia, pystytkö arvostamaan koko ihmistä? Jos et, what's the point?