Oon ehkä ennenkin todennut, etten ole itse treenityyliltäni semmonen pakarapotkuja jokaiseen ilmansuuntaan -tyyppinen intoilija. Se ei tarkota sitä, että kelaisin tossa tyylissä olevan mitään vikaa: jokainen tekee tyylillään, mielellään nimenomaan sille itselleen mielekkäällä tyylillä. Jos tuntuu että treeni kehittää halutulla tavalla, tai ennemminkin se tekeminen kuin kehitys on se tärkeämpi asia, niin go for it, millä tavalla tahansa.
Hyvä hermotus on toki tärkeä asia hoitaa kuosiin, ja usein sen hankkiminen onnistuukin helpommin eristävimmillä liikkeillä. Jos hyppää kylmiltään ja aloittelijana kyykkytangon alle, on hyvin suuri todennäköisyys, ettei ne kyykyt mene ihan sinne minne halutaan.
Mullakin oli joskus hitosti ongelmia oman etureisidominanssin kanssa. Eipä sillon varmaan suoritustekniikatkaan ollu ihan kuosissa, mutta tekipä melkein mitä tahansa pääliikkeitä, tuntui että suurin paine oli aina etureisillä. Tästä syystä käytin 1-2v treenaamatta etureisiä spesifimmin ollenkaan, mitä nyt huvikseni saatoin ehkä kerran kolmessa kuukaudessa käydä hapottamassa etureisiä reidenojennuksessa. Kaikki eristävät suunnattiin takajalalle, niitä hinkattiin vähintään 2x viikkoon ja yritettiin saada asia kuosiin. Prässi ei kuulu omiin suosikkeihin, mutta sitäkin tulee toisinaan tehtyä, ja nykyään on joka kerta yhtä huikeeta huomata, että vaikka mihin asentoon niitä koipiaan sinne asettelee, niin liike ei meekkään kokonaan niille etureiskoille, vaan saa kohdistettua muuallekkin, jopa takareisiin oikealla tekniikalla. Tämmönen ei olis kaksi-kolme vuotta sitten onnistunut sitten mitenkään.
Takaisin treenityyliasiaan. Mä itse saan kiksini treenaamisen suhteen siitä itteni haastamisesta, varsinkin raskailla pääliikkeillä. Takakyykky vapaalla on ehdottomia suosikkeja yksinkertaisesti siitä syystä, että se tarvii jatkuvasti pientä viilausta, lujaa keskittymistä ja tahdonvoimaa. Sarjat on helppo jättää kesken ja antaa tekniikan lipsua, sekä jättää painoja lisäilemättä
"no jos se nyt ei kumminkaan menisi vielä nätisti". Tossa kulminoituu juurikin se henkinen rentoutus, jonka salitreeni parhaimmillaan mulle tuottaa: saan keskityttyä sen salilla käymisen ajan pelkästään treeniin, keskittyä siihen mitä juuri sillä hetkellä teen ja kykenen itse omalla kehollani tekemään. Kaikki muu jää sinne treenialueen ulkopuolelle.
Näin sen mun mielestä pitäisi parhaimmillaankin olla: treenaat tyylillä josta saat itse mahdollisimman paljon irti, mutta saat kuitenkin haastettua itseäsi tarpeeksi. Ulkonäkötekijät ja kehityksen tuijottaminen jää silloin helposti toissijaisiksi asioiksi, mikä itsessään myös ainakin mulla helpottaa ja jopa parantaa treenaamista. Kaikki tietää ne päivät kun tuntuu että on maailman pahin nestepöhö päällä, ja ei tee mieli vilkaistakkaan salin peileihin. Ei se yleensä motivoi parhaimpiin treeneihinkään.
Sama pätee aerobisiin: mä en vedä tuolla 3x viikossa tunnin juoksulenkkejä koska kyllästyisin
hengästyisin ja ehkä kuolisin jo ensimmäisen viidentoista minuutin aikana. Reippaasti kävellen tehdyt aamulenkit, ehkä pienillä sykkeennostoilla tai toiminnallisilla osuuksilla, sekä salitreenien päälle heitetyt 20min intervallityyppiset harjoitteet on enemmän omaan mieleen, ja silloin niitä lähtee mieluummin tekemäänkin, vaikka myönnettäköön ettei se ehkä koskaan oo salitreenin jälkeen niin helppoa kivuta porraskoneen päälle. Tässäkin asiassa ehkä voi todeta kummnkin, että jos jotain tavoitteita on, niin pitää niiden eteen tehdä duuniakin, poistua mukavuusalueelta. Tärkeintä kumminkin mun mielestä on, että koko liikunnan osuus elämässä ei ole yhtä hampaat irvessä, verenmaku suussa tehtävää pakollista puurtamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti